Viestintäopintoihini liittyvä raportti odottaa kirjoittajaansa. Puntaroin tovin mielessäni ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun kaltaisia megatrendejä ja tartun sitten pölyhuiskaan.
Kahden ja puolen kuukauden mittainen kesäpestini toimittajana päättyy perjantaina. Suoraan sydämestäni voin sanoa, että tämä on ollut elämäni hauskin kesä! Lisäksi työkavereideni asiantuntevassa opastuksessa, usein ihan kädestä pitäen, olen kehittynyt valtavan paljon niin kirjoittamisessa kuin valokuvauksessakin.
Aamulla töihin ajellessa laadin mielessäni listaa. Mietin, mitkä jutut olisi syytä saada päivän aikana kirjoitettua, ketä olisi haastateltava ja moneltako työpaikan pihassa pitäisi viimeistään nostaa kytkintä, jotta ennättäisin ajoissa viemään lapsen golftreeneihin.
Tarkkasilmäiset lukijat ovat varmasti jo panneet merkille, että kesätoimittajalla on koira. Vaalea mummohauvani on esiintynyt kesälehdessä, seikkaillut somessa ja viimeisimpänä pelotellut toimituksen väkeä näiden painajaisissa.
Kesäloman loppuminen tuli uniin. Viime viikonvaihteessa hivuttauduin höyhensaarilla Kotiseutu-uutisten toimitukseen, ja mikä minua siellä odottikaan!
Kuka jaksaa kiinnostua ilmastonmuutoksesta, kun siitä puhutaan niin paljon? Osaammeko yhdistää lähellä meitä tapahtuvat ilmiöt ilmastonmuutokseen? Jotta olisimme valmiita tekemään asialle jotain, täytyy meillä olla sisäinen motivaatio muutokseen.
Kotonani kiistellään säännöllisesti seinistä. Minä haluaisin ripustaa ne täyteen tauluja, kun taas puolisoni puhuu tapettien suojelemisen puolesta. Ei kaikkialla voi olla naulanreikiä, hän huokailee.
Kärsin kroonisesta seikkailunpuutteesta, joka keväällä ja kesällä yltyy pahanlaatuiseksi.
Eletään keskikesän aikaa ja luonto on kukkeimmillaan, ihan kirjaimellisesti. Yksi tärkeimmistä mittumaarin traditioista, heti juhannuskoivujen asettelemisen jälkeen, on luonnonkukkakimpun kerääminen.
Kyynel vierähti poskelle jos toisellekin viime perjantaina. Eikä pelkästään siksi, että sakea savu saavutti silmäkulman. Liperin Mylly oli tuhoutunut.