Kun kesätoimittaja sai onnenpotkut

Keltaiset lehdet, ulvova tuuli ja syyssateen kirpeä ropaus. On taas koittanut aika Eemelin siivota työpöytänsä, kerätä muistiinpanonsa ja tallustella matkoihinsa. Kulunut suvi oli allekirjoittaneella kolmas Kotiseutu-uutisten leivissä. Eiköhän siis ryhdytä melankolisiksi ja muistella hetki menneitä.

Taipaleeni Liperissä alkoi keväällä 2013. Puolivuotinen harjoittelujaksoni Karjalaisella lähestyi loppuaan, ja hain kesätöitä enemmän tai vähemmän epätoivoisesti maakunnan eri lehdistä. Lähetin Outokummun Seutuun motivaatiokirjeen ja CV:n, mutta vastausta niihin ei kuulunut. Karjalan Heilissä harmiteltiin tilannetta, mutta kesän kiireet paikattaisiin kuulemma harjoittelijoilla. Heinävedellä töitä tehtiin niin tiiviisti, että lomasijaista ei tarvittu ollenkaan. Puseroon hiipi masennus. Jäisikö lupaavasti alkanut tähtireportterin ura tähän..?
Tunnustan yllättyneeni, kun eräs työkaveri vinkkasi kokeilemaan Liperiä. ”Mitä, onko sielläkin lehti?” Kun luurista kuului hieman vihaiselta kuulostava vastaus ”Nenonen”, menivät nuorelta toimittajalta hetkeksi pasmat sekaisin.
– Surakan Eemeli Sanomalehti Karjalaisesta moi! Siis ei kun ihan vaan Eemeli Surkka… äääh…
Vuosien työ Kotsarin päätoimittajana oli kuitenkin opettanut Tarmo Nenoselle kärsivällisyyttä.
– Jaa Karjalaiselta, no kuinkas voin Erkkiä auttaa?

Kävi ilmi, että lehdessä oli kuin olikin tarvetta kesätuuraajalle. Alkukangertelun jälkeen paremmin sujunut puhelu johti työhaastatteluun. Loppu on historiaa – tai vähintään jatkoa tragikoomiselle farssille.

Ei vainkaan. Kolmen vuoden antaman perspektiivin turvin voin sanoa, että työpaikka Kotiseutu-uutisissa on ollut yksi elämäni isoista onnenpotkuista. Kokemusta on tullut, ja olen saanut kirjoittaa juttuja paikallispolitiikasta pesäpalloon, mökkiläisistä ja perunanviljelijöistä. Joukkoon on mahtunut paljon hyviä artikkeleita, mutta onpa ollut huonojakin.

Yhdet toimittajan työn noloimmista – ja yleisimmistä – virheistä liittyvät nimiin. Muun muassa paikalliset teatteriohjaajat olen uudelleenristinyt Hannu Virtaseksi ja Heidi Hautalaksi. Vaikka kyseiset kömmähdykset hävettivät, ei poskia kuumottanut yhtä paljon kuin uutisoidessani Karjalaisessa ampumahiihdon maailmacupin palkintojen jakamisesta Ilosaaressa – vuoden myöhässä. Kyseisestä julkaisusta ei ole todennäköisesti koskaan voinut lukea yhtä mittavaa oikaisua!

Mitä virheistä on sitten opittu? Ennen kaikkea se, että niitä tulee takuuvarmasti jatkossakin. Sama pätee kaikkiin ihmisiin kaikissa ammateissa. Rakennusmiehen tekemä vesikatto vuotaa, samoin poliitikkojen säätämä uusi metsästyslaki. Ylioppilaskokeesta ei tipu laudaturia, vaikka luettu on kuukausitolkulla.

Kotiseutu-uutisissa kuluneet kesät ovat antaneet työskentelyyni varmuutta. Opittavaa riittää yhä loputtomasti, mutta samalla on syntynyt ammattiylpeys. Kokonaisuus ratkaisee, eivät yksittäiset kompastelut – ihan niin kuin elämässä yleensä.

Mitä sitten seuraavaksi? Perjantaina olen jo Amsterdamissa, joten kaappiin jääneet kirjepommit ovat ikävä kyllä jo myöhässä! Syksyn kuukaudet vietän seilaten Bark Europa -purjelaivalla Atlantin yli Etelä-Amerikan Chileen. Tarinaa meriseikkailuista on näillä näkymin luvassa Helsingin Sanomissa ja ehkä vähän muuallakin… Ensi kesänä nähdään, mikäli suurempia kämmejä eli uppoamisia ei satu!

Jaa:

Facebook