Mutkat suoriksija asfalttia pintaan

KOLUMNI Tässä Keskustien varrella asuessa on pitkin kesää saanut seurata tieremontin vaiheita. Hieman jännitti, miten pihaan kulku tulee onnistumaan, mutta yhden päivän aikana tontille tehtiin tilapäinen ajoreitti tietyömaan poikki. Kaikki on siis sujunut oikein hyvin. Tokikaan jalkakäytävällä ajaminen työmaan sivuitse ei ole mukavaa. Mutta ehkä kaikkia asianosaisia lohduttaa, että kyseessä on tilapäinen riesa. 

Kulkuväylien rakentamiseen ja kunnostamiseen kuluva raha sekä hankkeista koituvat harmit ja hyödyt ovat puhuttaneet Liperissä – ja toki muuallakin – iät kaiket. Jo ennen sotia taitettiin peistä siitä, mitkä tiehankkeet kuuluivat kunnan ja mitkä valtion maksettaviksi. Sotien jälkeen autokanta kasvoi puolestaan sellaista vauhtia, että leipäpitäjänkin maisema sai taipua uudenlaisiin teiden linjauksiin. 

1950-luvun vaihteen tienoilla rakennettiin Liperi-Rääkkylä-tie. Hankkeen tiimoilta työllistettiin useampana vuonna myös työttömiä, kuten ajan henkeen kuului. Seuraavan vuosikymmenen suurhanke oli Joensuun ja Liperin välisen tien rakentaminen. Aiemmin kirkonkylän liepeillä sieltä täältä mutkitellut tie vaihtui nykyiseen suoraan linjaukseen ja sai tuoreeltaan asfalttipäällysteen. Liperi-Käsämä-tien oikaisemisen ja päällystämisen vuoro oli 70-luvulla. 

Entä sitten rautatiet? Pitkälti Liperin kunnan alueella kulkeva rata Joensuusta Outokumpuun valmistui jo 20-luvun lopulla. Seuraavalla vuosikymmenellä urakoitiin rata Varkauden ja Viinijärven välille. Liperin kirkonkylä jäi ratalinjauksessa paitsioon. Tästä on liperiläisessä kertomaperinteessä usein syytetty Brynolf Enwaldia, joka olisi tarinan mukaan vastustanut radan kulkemista kirkonkylän kautta. Pekka Pakarinen kuitenkin toteaa kirjassaan Suur-Liperistä leipäpitäjäksi – josta tarkistin myös tiehankkeiden ajankohdat – että kyseessä on asiakirjojen mukaan väärinkäsitys. Itse asiassa Enwald oli käynyt toisen kunnallismiehen, Eemeli Jokiniemen kanssa Helsingissä puhumassa kirkonkylän kautta kulkevan linjauksen puolesta. Tosin tuloksetta, kuten tiedämme. 

Kolmen taajaman kunnassa on vaikea jakaa hyvää tasapuolisesti. Kun jonnekin investoidaan, muualla juputetaan. Kirkonkylä onkin usein sosiaalisessa mediassa leimattu kuolevaksi kyläksi kaukana valtaväylistä ja kyselty, miksi tänne vaivaudutaan tekemään mitään uutta. Mutta kuten niin ikään somessa on aiheellisesti huomautettu, kirkonkylältä Ylämyllyn liikenneympyrään ei aja juurikaan pidempään kuin Jyrin perukoilta. Tästä on kiittäminen 60-luvun päättäjiä. Aika näyttää, mitä nykypäivän hankkeista tulevaisuudessa tuumataan. 

Kati Parppei

Kirjoittaja on historian yliopistonlehtori ja dosentti Itä-Suomen yliopistossa.