Murehtimisesta myötätuntoon

KOLUMNI Voiko hyvinvointia olla ilman turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta? Tuskin. Elämä on aina arvaamatonta, mutta on jo paljon, jos illalla nukkumaan mennessään ei tarvitse pelätä, että omaan taloon tai läheisten asumukseen osuu ohjus tai tappava lennokki. Vielä jokin aika sitten ajatus olisi tuntunut monesta eurooppalaisesta etäiseltä. Mutta Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan kaksi vuotta sitten toi sodan todellisuuden pitkästä aikaa lähinurkille.

Ihminen on rakennettu niin, ettei sisäistä hälytystilaa voi pitää yllä täydellä teholla kovin pitkään. Mitä karmeimpiin olosuhteisiin ja uhkiin tottuu, ainakin jollakin tasolla. Niinpä Ukrainassakin palattiin iskuista huolimatta nopeasti arkeen, joskin aiempaa synkempään ja arvaamattomampaan. Sota vie koko ajan ihmishenkiä niin rintamalla kuin siviilissäkin. Elämää sävyttää epävarmuus koko oman maan kohtalosta.

Meilläkin on alkushokin ja tunnepitoisten tuen osoitusten jälkeen totuttu siihen, että Euroopassa on sota, jolle ei nopeaa loppua näy. Huomiotamme hajottavat myös muut konfliktit ja uhat. Venäjän toimet puhuttavat ja sen tulevia aikeita mietitään. Ukrainan akuutti tilanne jää kuitenkin jo poliitikkojen puheissa usein taka-alalle. 

Ihmisen sopeutuvuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Ilman sitä stressi veisi hengen. Mutta eurooppalaisten tottuminen Ukrainan ahdinkoon sataa Venäjän laariin. Etenkin, kun amerikkalaisten tuki näyttää horjuvan. ”Siellähän nuo näyttävät pärjäävän” on vaarallinen ajatus. Putinin hallinnolla on aikaa ja resursseja sotia pitkään. Omien kansalaisten mielipiteet ja hyvinvointi ovat toissijaisia. Päämääränä ei ole vähempi kuin eurooppalaistuneen Ukrainan nujertaminen ja saattaminen osaksi ”venäläistä maailmaa”. 

On toki selvää, ettei yksittäisellä ihmisellä ole Ukrainan tukemisessa(kaan) juuri päätösvaltaa, jos ei vapaaehtoisia lahjoituksia lasketa. On turhaa uhrata oma mielenterveytensä murehtimalla yökaudet asioita, joille ei mahda mitään. Aina voi kuitenkin kohdata myötätunnolla ja ystävällisesti ne omalle polulle osuvat, joiden elämää sodat tai kriisit tavalla tai toisella koskettavat. 

Sama tietysti pätee kaikkiin kohtaamisiin. Avoin ja suopea suhtautuminen kanssaihmisiin myös tiukassa maailmantilanteessa kohentaa omaakin hyvinvointia enemmän kuin synkistely ja kyräily. Koko maailmaa ei voi parantaa, mutta ei sitä tarvitse huonontaakaan, kuten eräs Joensuussa taannoin konsertoinut muusikko viisaasti totesi. 

Kati Parppei

kirjoittaja on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa