Muistojen bulevardi tärkeässä tehtävässä
Eräänä syyspäivänä taapersin koulusta kotiin päin. Metsästä oli hakattu puut tielinjalta, mutta sinä päivänä möyrysi tiellä valtava kone, työntäen kantoja ja juurakoita kasoihin. Säikähdin kamalasti ja juoksin metsään päin piiloon. Mistäpä olisi evakkotyttö nähnyt kuvia moisesta hirviöstä. Ei ollut radiota eikä muuta tiedonlähdettä kotona. Sanomalehti ei vielä kiinnostanut annillaan.
Tiestä tuli mutkainen, seuraten entisen kinttupolun kaaria. Kone oli rikkonut koulutien ja tehnyt sen pölyiseksi. Aikuisena kuulin, etteivät kaikki tienvarsiasukkaat antaneet halkoa maitaan uudella tiellä.
Tien varteenkin nousi taloja ja joka kylällä vasarat paukkuivat, kun siirtolaiset rakensivat talojaan. Teerisuolle nousi ihan karjalaisten kylä, niin monta siirtolaisperhettä sinne asettui.
Katepillari aukoi myös peltoalueita, joissa kannokot ensin poltettiin, kuokittiin ja ojitettiin. Sellaisiakin oli koulumatkan varrella. Ihmiset olivat nokisia ja päivettyneitä, iskettyään entisen korven laitaan, elämisen uudestaan rakentamiseksi.
Me sota-aikana syntyneet olimme koululaisia. Lapsia syntyi joka taloon, minunkin sisaruksista kolme syntyi Liperissä. Siinä Elvi Sallista, kätilöä ja sitten pappia, Toivo Silvennoista kuljetettiin milloin milläkin konstilla kodista toiseen. Muistan hyvin, kun Silvennoinen istui veneen nokassa, kun isä souti häntä kastamaan lapsia, omia ja naapurin.
Kävimme Huistinvaaran koulua, mutta pian kävi niin, että oli saatava uusi koulu. Se nousi Mutkanvaaraan. Oli mukava haistella koulun uusia seiniä, jotka olivat hirrestä. Nyt ei ole pitkään aikaan ollut kumpaakaan koulua ja moni asumus on autiona hiljaisen kylätien varrella.
Paitsi talot, alkoivat maitolaiturit nousta tien varsille. Niistä tuli nuorison kohtaamispaikkoja. Kun kansakoulu oli takana, aloimme pitää pienen piirin tansseja naapurin vintillä. Pojilla oli rammari ja muutamia levyjä. Tiikerihai, Mambo italiaano ja Ruskeat silmät, olivat suosikkeja. Kyllä naapurit olivat pitkämielisiä, kun jaksoivat kuunnella puoleen yöhön jumputusta yläkerrasta.
Kaatamontie, joka monelle on muistojen bulevardi, hiljenee. Sen suuruuden ja tärkeyden ajat ovat siellä rakentamisen ja karjalaisten asuttamisen vuosina. Kuvan nuoret miehet ovat suurin osa viimeisen rajan takana.
Tie kuljetti rakennustarpeita, rakentajia, lapsia kouluun ja olin ainakin kaksissa hautajaisissa, jolloin saattoväki kulki kuorma-auton lavalla vainajan arkun kanssa kirkonkylälle. Tie toi ja se vei. Lopulta minutkin lapsuudenkodistani kirkonkylälle. Näitä muistelen, kun istun neulomassa.
sukkaa ikkunan ääressä, äitiä kulkemassa pihamaalla, pieniä sisaruksiani leikkimässä nurmikolla.. Koivuja, jotka kohottivat latvansa kirkkautta kohti.
Tie on hiljainen ja talot autioita, mutta tiedän että moni kulkee sitä muistoissaan. Meitä on paljon, naapureita, ystäviä ja sukulaisia.
Teksti: Liisa Tolvanen
Tietoa kirjoittajasta
Toimitus
Liperin ja Rääkkylän paikallislehti vuodesta 1966. Kotiseutu-uutisten sivut syntyvät Liperissä ja Rääkkylässä viiden työntekijän voimin. Oman värinsä lehteen tuovat vakituiset avustajat ja pitkäaikaisen paikallistuntemuksen omaavat kirjoittajat.