Tikusta asiaa
Tulitikkuja lainaamassa -elokuva on yksi niitä harvoja, joita aina vain katsoo yhtä odotetusti ja suu messingillä. Sen herkullinen huumori ja rooleihinsa kasvaneet näyttelijät ovat vertaansa vailla. Elokuvan paikkakunnat ovat todellisia, ja vieläkin tulitikuista puhuttaessa Liperi tulee mieleen – samoin kuin hyvistä rukiinoljista Joensuun putkat. Tapahtumiin kuuluva viinan kanssa läträäminenkään ei tunnu huonolta mainokselta paikkakunnalle tyypillisen murteen ja aidon kansankielen kuulemisen keskellä.
Olin jo unohtanut Kotiseutu-uutisten syntymävuoden. Siitä palautui mieleeni isäni ihmettely lehdestä löytyvistä tutuista asioista, paikoista ja ihmisistä. Maakuntalehdissä niitä ei ollut. Siihen saakka muun muassa kaikki osto-, myynti-, huutokauppa- ja iltamailmoitukset kiinnitettiin pylväisiin ja seiniin. Paikallislehti levitti niiden sanomat laajalle alueelle. Lehti täytti myös paikallistapahtumien uutisaukon.
Itselleni tilasin lehden jo varhain. Kesälomavierailut ja Kotiseutu-uutiset pitivät ajan tasalla. Luulisin tuntevani paikkakunnan historiaa, elämää ja niiden pieniä yksityiskohtia enemmän kuin joku nykyinen kirkonkylän ”ammattiasukas”.
Suomen koululaitos pysyi muuttumattomana, jäykkänä ja valvottuna 80 vuotta. Vasta 1950-luvulla alettiin suunnitella uutta koulumuotoa. Niitä tulikin sitten nopeaan tahtiin. Oma työni alkoi yksivuotisesta kansalaiskoulusta vuonna 1961. Sitä seurasivat kaksivuotinen kansalaiskoulu, kokeiluperuskoulun yläaste ja samaan aikaan kolmevuotisen kunnallisen kokeilukeskikoulun viimeiset vuodet. Varsinainen peruskoulu alkoi 1972 ja sen viimeiset vuosikymmenet jatkuivat tynkäperuskouluna. Tarkoitti sitä, että tasokurssit poistettiin ja valinnaisaineita vähennettiin. Lukioon pääsy vapautui kuitenkin kaikille. Nuo ajat olin mukana.
Tämän päivän koulu on yhtenäiskoulu, täysin erilainen kuin 1950-luvulla suunniteltu. Sen nimeksi voidaan ottaa paikalliseen historiaan tai henkilöön liittyvä nimi. Uudet opetussuunnitelmat tulevat päästämään oppilaat irti pulpeteista. Opetusta voidaan antaa ja oppia muuallakin kuin luokassa.
Muutama vuosi sitten kesällä sain Liperin matkallani silmätulehduksen. Kävin apteekissa kysymässä siihen jotakin lievitystä. Olisi pitänyt olla resepti, sillä pahaan tulehdukseen tavalliset tipat eivät riitä. Farmaseutti kehotti käymään lääkärissä. Ennakkoluuloisena mahdollisuudesta päästä tuosta noin vain vastaanotolle lähdin terveyskeskukseen. Sieltä löytyi huone, jossa terveydenhoitaja vilkaisi silmiäni ja kirjoitti lääkemääräyksen. Yllättyneenä ihmettelin hänelle tilanteen nopeaa hoitamista ja ystävällistä palvelua. Jostakin syystä hoitaja pyysikin minua kirjoittamaan lehteen heidän toiminnastaan jotakin myönteistä päinvastaisen kirjoittelun vastapainoksi. Se jäi tekemättä, mutta epäluuloni hälveni.
Olen ”rustannut” dekkarini kustantajalle. Kotiseutu-uutisten toimittajaneiti käytti tuota sanaa tekstissään mainiten muutamien Ukrin jäsenten rustaavan muistelujaan Liperistä. Todellisuudessa en ole itse tarvinnut rustailla tekstejäni, mutta hauska vanha sana sinänsä.
Veli Salin
Kirjoittaja on Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin jäsen
Tietoa kirjoittajasta
Toimitus
Liperin ja Rääkkylän paikallislehti vuodesta 1966. Kotiseutu-uutisten sivut syntyvät Liperissä ja Rääkkylässä viiden työntekijän voimin. Oman värinsä lehteen tuovat vakituiset avustajat ja pitkäaikaisen paikallistuntemuksen omaavat kirjoittajat.