Iltaisin kun silmäni suljen, luoksesi käydä viel saan, kaunis ja kaihoisa katse koronan peittämä on. Niin on, myös tänään. Arkisissa hommissa koronaa ei juuri muista, mutta heti kun istahtaa, se iskee päähän ja kuiskuttaa korvaan – muistitko pestä kädet, koskettelitko naamaasi, kuka istui viereesi?

Enpä ole aikoihin viettänyt niin pitkää vappua kuin tänä vuonna. Aika suorastaan mateli. Tytötkään eivät käyneet. Kalle kävi pari kertaa napsauttamassa tietokoneen pankille, kun minä en oikeasti tiennyt, miten piti tehdä, ettei saldo menisi yhettömiin.

Mikä tätä ihmisrotua oikein vaivaa? Ensin huudellaan tukea yrityksille, ja hetken päästä saa lukea valtakunnallisia uutisia tappouhkauksia saavista yrittäjistä. Ensin pitäisi tutkia ja sitten vasta hutkia. Vaan kovin helposti sitä itse kukin on sortunut vähintäänkin mielessään arvostelemaan voimallisten yritysten lunastamia avustuksia. Ajattelematta asiaa sen syvällisemmin.

Tänäkin aamuna työnsin täkin silmiltäni ja tulin esiin varovasti, ettei  kukaan nähnyt. Eipä olisi nähnyt muutenkaan, kun ketään ei asu  tässä asunnossa muita kuin, minä ja koronanpelko.

Kaunis, mutta kylmä sunnuntai. En vielä laskenut, miten monta päivää tätä on jatkunut, mutta viikkoja ainakin kolme.