Urheiluintoa lainaamassa

Onko pakko mennä harjoituksiin jos ei tahdo? Tämä taitaa olla innokkaan liikuntaa ja urheilua harrastavan lapsen ja nuoren yleisin kysymys vanhemmilleen ja pitkän päälle piinallinen kysymys se onkin.

Kun kyseessä on harrastus ja liikunnan ilo, niin silloinhan pitäisi päteä vanha ohjenuora: Niin kauan kuin juniori on tuulikaapissa ensimmäisenä menossa harjoituksiin pelivärkit kainalossaan, harrastus on kohdillaan ja kyyti löytyy. Mutta sitten kun vanhemmat ovat keulilla ja asennekasvatus arkipäivää, on aika pohtia missä mennään.

Eipä ole kuitenkaan harvinaista, että säännöllinen harjoituksissa käynti alkaa nuorukaista nuivattamaan. Vanhempien tehtävä on koettaa kirkastaa, onko kyseessä väliaikainen motivaatio-notkahdus vai kertakaikkinen tympiintyminen.

Tässä vaiheessa juniori alkaa tietenkin lasetella kirjavaa syy-valikoimaa sille, miksi harkkoihin ei voi lähteä. Seassa on juniorin päteväksi tietämiä syitä, kuten äidinkielen kokeisiin lukeminen ja takareiden kireys. Sitkeiden vanhempien edessä juniori joutuu kuitenkin luettelemaan pitkin matkaa monia muitakin syitä liikuntaa vältelläkseen. Vanhempien sitkoa koetellaan useilla vetoavilla näkökulmilla: milloin harkka-asu on liian likainen tai urheilukengät hiertävät – tai ”No kun Villenkään ei tarvitse”, ja ”Pielisen vesikin on liian korkealla”.

Harjaantuneet ja ovelat vanhemmat osaavat väistellä näitä ansoja harkituilla, sivistyneillä ja toimiviksi todetuilla vastauksillaan: Harkka-asun pesemme heti ja kiiltäväksi, Urheilukengät ostetaan kalliilla rahalla ja Villen vanhemmathan ovat aina olleet pölvästejä.

Monesti sitten puoli-haluton juniori jätetään viemättä puolipakolla harkkoihin siinä toivossa, että pidemmällä tähtäimellä liikkumisen vimma löytyy, taikka peräti säilyy. Tämä onkin yksi hienosyisimpiä perusteluita olla viemättä lasta harjoituksiin. Sekä edelleen yksi vanhempien parhaista tavoista huijata itseään.

Olenpa näet omakohtaisestikin vähentänyt kovasti kuntosalikäyntieni määrää silloin kun ei oikein mieli tahdo – jalona pyrkimyksenäni se, että näin motivaationi myöhemmin löytyisi. Ei muuten löydy. Löytyy vain lisää mukavaa vapaata aikaa olla kummoisesti ponnistelematta. Samalla tavoin junioritkin tekevät sen nerokkaan huomion, että harjoitusten väliin jättäminen kartuttaa pleikkarilla pelaamisaikaa.

Näihin yllä esitettyihin lasten ja nuorten liikkumisen kipinää koskeviin kysymyksiin ei liene yksiselitteistä vastausta. Tai ehkä niihin lieneekin, mutta mitäpä minä siitä paasaamaan. Oikea vastaus löytynee jokaisella perheellä siitä, mitkä ovat vanhempien todelliset kasvatukselliset pontimet kersaa harkkoihin retuuttaessa. Monessa perheessä suunnitelma on selvä: tarkoitus on (paitsi liikkua niin) oppia jotain säännöllisyydestä, sitoutumisesta, siitä että aina kivakaan ei ole kivaa, ja että onnistumisia saavutetaan vain kovalla työllä.

Tylsältähän tuommoinen kuulostaa, mutta nämä olivatkin tällaisia kasvatusneuvoja, joiden latelu ei minulle kuulu pätkän vertaa. Ja siksipä niitä tässä tietysti kirjoittelen. Muutama vuosikymmen sitten nuorena psykologina sentään olin kovastikin innokas evästämään muita kasvatusasioissa. Sitten alkoi siunaantua omia lapsia ja aika joutuin opin, että parasta nyt olla vaan muita neuvomatta.

Kirjoittaja on Ylämyllyn Yllätyksen puheenjohtaja, jolla toisinaan urheilukengät hiertävät

Jaa:

Facebook