Ymmärretään kyllä, mutta mistä eurot?

Kuntapäättäjille ei kannata olla erityisen kateellinen. Tänä päivänä heillä on pöydällään ja päätettävänään lähinnä vain huonoja vaihtoehtoja. Leikattavaa – tai vähintään paikattavaa.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa Liperin vanhan kunnantalon kohtalo, joka on elänyt omaa, toisen vaiheen historiaansa pian pari vuosikymmentä. Lähes viidesosan koko elinkaarestaan.

Paineet päättäjiä kohtaan ovat ponnahtaneet jälleen kukkaansa, kun kunta yrittää elää vastoin omaa näkemystään ja noudattaa oikeuden päätöstä. Valtuusto päätti purkaa rakennuksen, Korkein hallinto-oikeus kielsi purkutoimet.
Nykytilannetta paheksuvat sekä kunnantalon puolustajat että sen purkamista vaativat. Puolustajat eivät hyväksy pelkkää ulkokuoren uusimista, vastustajat eivät ymmärrä siihenkään upotettavia euroja.

Moni on vuosien varrella perännyt kirjoittajan ja lehden kantaa, ja saanut vastaukseksi lähinnä palstatilaa omille kannanotoilleen – laidasta laitaan.

Vaatimukset – nyt korkeimman oikeusasteen hyväksymät – ovat perusteltuja vanhan rakennusperinteen säilyttämisen kannalta. Säilyttämistä ja kunnostamista vaativilla on useimmilla syvä omakohtainen side vanhaan kunnantaloon. He ajattelevat ja ajavat asiaa vanhan perinteen säilyttämisen puolesta, omasta näkökulmastaan. Mutta he eivät tunnusta tämänhetkisiä taloudellisia realiteetteja.

Vanhan kunnantalon säilyttäminen ja kunnostaminen on OK, yhdellä ehdolla. Se ehto on, että tarvittavat eurot löytyvät muualta kuin kunnan/veronmaksajien olemattomasta kassasta. Liperissä on monta peruspalveluja tuottavaa kohdetta – nykyisestä kunnantalosta terveyskeskukseen – jotka odottavat joko laajaa kunnostusta tai uuden rakentamista. Vain investointieurot puuttuvat.

Silloin kun oikeus tai joku muu ulkopuolinen taho antaa itsenäiselle kunnalle tämänkaltaisia ukaaseja, sen tulisi osoittaa kohteeseen myös tarvittava rahoitus. Ratkaisuja olisi ollut ehkä helpompi tehdä aiempina vuosina, jolloin valtion ja kunnan kirstun pohjalla oli vielä muutakin kuin peilistä heijastuvat veronmaksajan kasvot.

Kaikissa tapauksissa yhtenä vaateena on koko kyläkuvaa rumentavan ongelman ratkaiseminen – tavalla tai toisella. Rakennus ei ole nykykunnossaan hyväksyttävä koristus leipäpitäjän keskustalle. Siihen haasteeseen nyt yritetään vastata, mutta vaihtoehdot ovat vähissä.

Ulkokuoren siistimismenettely on sinällään torso: ei tule uutta kokoontumispaikkaa eikä tule lopullista ratkaisua. Rakennus vain kuorrutetaan ja se maksaa vähintään 200 000 euroa. Toimi on vastaus siihen, ettei talo nykyisessä kunnossaan voi loputtomasti olla kyläkuvaa rumentamassa.

Yhtälö on vaikea, vähintään dilemma. Kun se pyörii vielä muiden kiistanaiheiden jaloissa, päänsärkyä riittää. Onko siitä syntymässä todellinen iäisyyskysymys, johon ei ole olemassakaan kohtuullisella tavalla kuntalaisia miellyttävää ratkaisua?

Jaa:

Facebook