Kuntalaisetko kuunteluoppilaina?

Liperissä on tänä syksynä tapahtunut kuntalaisten merkittävä aktivoituminen. Kyläilloissa, joihin osallistuminen on ollut vuodesta toiseen kovin aneemista, on nyt nähty väkeä ja tavallista syvemmälle pureutuvaa keskustelua. Myös politiikan tasolla synkän pimeä syksy on ollut poikkeuksellisen vilkas ja kantaa ottava. Liperiläiset ovat osoittaneet, etteivät tyydy pelkkään kuunteluoppilaan rooliin; eivät koulu- eivätkä muissakaan asioissa.

Tämä on hyvä merkki tilanteessa, jossa kehitys voisi aivan hyvin olla täysin päinvastainen. Kovin moni kun tuntuu olevan kyllästetty valtakunnan politiikan vaaliraha- ym. ilmiöillä ja pinnallisten asioiden päällimmäiseksi nostamisella.

Miten tähän on sitten tultu? Käytännön esimerkit osoittavat ehkä tavallista suurempaa tyytymättömyyttä tehtyihin tai tekeillä oleviin ratkaisuihin. Mielen mukaan menevien asioiden perään ei vaivauduta jalkautumaan, tuskin niistä erityisesti edes kiittämään. Monella on käsitys – oikea tai väärä – että tärkeät päätökset tehdään pienessä piirissä eikä niitä perustella riittävästi kuntalaisille. Kuntakuvaa rasittaa myös sivistyslautakunnan ja kunnanhallituksen välinen kädenvääntö, sekä osin siihen liittyvät kantelut ja tutkimuspyynnöt.

Se, että asioita ryhdytään penkomaan tavallista enemmän ja totuttua syvemmältä, lienee merkki ainakin riittävän avoimuuden puutteesta. Ja, jos kysymyksiin ei saada vastauksia tai vastaukset osoittautuvat puutteellisiksi, kysymysten vaikeusaste kasvaa kuin television Totuuden hetki -ohjelmassa.

Esimerkiksi vuosikausiin pahimman myllerryksen ja mielipiteiden tulvan aiheuttaneissa koulujen lopettamisratkaisuissa olisivat mahdollisimman yksinkertaisessa muodossa esitetyt luvut ja ehdoton lupaus jatkoseurannasta vahvinta valuuttaa sekä valtuutetuille että kuntalaisten mielipiteen muodostukselle. Osa päättäjistä perehtyy väistämättömiin muutoksiin ja niiden edellyttämiin ratkaisuihin varmasti kiitettävästi. Olettaa kuitenkin sopii osan tekevän omat linjauksensa muiden mukana sen syvällisemmin niihin paneutumatta tai niiden vaikutuksia pitemmällä tähtäimellä arvioimatta.

Päättäjät toimivat kieltämättä suurissa taloudellisissa paineissa; ovat toimineet jo vuosikausia, koska alijäämää on kertynyt tasaisesti – myös hyvinä aikoina. Poikkeuksetta on päivitelty tiukan budjetin ja leikkausten kanssa, ja hyvältäkin ennakkoon näyttäneinä vuosina on petytty, viimeistään odotettua kehnompaan verokertymään. Liperin mukavasti saamat valtion harkinnanvaraiset tuet ovat olleet tervetulleita, mutta osoittautuneet vain ensiavuksi, eivät suunnan kääntäjiksi.

Liperin kehittäminen uusinvestoinnein on huolestuttavan vähissä ja vauraana pidetty leipäpitäjä haukkoo henkeään. Ja kun tulot eivät kasva, on pakko ravistella kulupuolta. Tämä on johtanut mm. rajuun kädenvääntöön kyläkoulujen tulevaisuudesta. Nyt ollaan tietyllä tavalla suvantovaiheessa, mutta ei tarvitse olla mikään ennustajaeukko, jos povaa pilviä vielä pelastuneiden Salokylän ja Mattisenlahden ylle. Kunnassa on selvä keskittämishenki kolmeen taajamakouluun. Sitä varten Ylämyllyllekin rakennettiin kolmas lamelli, vaikka olemassa oleva tarve ei sitä välttämättä edellyttänyt.

Ristin ja Vaivion tulevaisuutta käsiteltäessä nousivat esiin myös jääviysongelmat, joita voitiin ennakoida jo vaalituloksen jälkeen. Tässä tapauksessa esimerkiksi opettajan viroissa olevat joutuvat taiteilemaan kahdella tuolilla. Nyt osa jääväsi kouluäänestyksissä itsensä, osa osallistui päätöksentekoon. Käsillä olevan tilanteen tekee entistä hankalammaksi ilmoitus opettajakuntaa koskevista yt-neuvotteluista ja 10-15 toimen vähennystarpeesta pari päivää valtuuston jälkeen.

Aina silloin tällöin kun pinnalla – ja pinnan alla – kuohuu, joku poliitikko nostaa esiin kunnan ilmoittelun vähentämisen, kun lehdessä julkaistut tekstit eivät ole olleet kaikilta osin myötäsukaisia. ”Onhan se ennen kuulumatonta, että kuntalaisetkin äityvät ilmaisemaan lehden palstoilla omia tuntojaan, kun muuten voimattomiksi itsensä kokevat”.

Joidenkin päättäjien mielestä ilmeisesti tulisi kuntalaisia kouluttaa joko heidän – tai lehden toimittajien – kirjoitusten takia. Pitäisikö tiedottamista entisestään vähentää tai suunnata se omien mieltymysten mukaisesti? Tällainen ajattelu – joka oletettavasti on kuitenkin varsin rajoittunutta – peilannee kyseisten ”ajattelijoiden” päätöksentekoa muutenkin.

Kuntalaisten mahdollisuus vaikuttaa yhteisiin asioihin perustuu muutenkin liian paljon neljän vuoden välein järjestettäviin vaaleihin. Niissä voidaan kyllä vaihtaa päättäjiä, mutta pitääkö seuraavat neljä vuotta elää suu supussa ja kiitellä ”ainoista oikeista ratkaisuista”.

Aina, kun huomio kiinnittyy liikaa kokonaisuuden kannalta epäolennaisiin asioihin, tärkeät kysymykset jäävät taka-alalle. Se vaara piilee tässäkin tilanteessa. Huolen ilmaukset esimerkiksi OkuLi-yhteistyön sisällöstä ja tuloksista sekä erityisesti siihen liittyvistä taloudellisista ratkaisuista nousee monen päättäjän puheissa kyllä esiin. Toki osa päättäjistä ja varsinkin virkamiehistä uskoo uuden ratkaisun myönteisiin vaikutuksiin. Aika näyttää, kumpi taho on lähempänä arkitotuutta.

OkuLi elää omaa elämäänsä, ja sosiaali- ja terveysmenot nielaisevat leijonanosan kunnan menobudjetista. Pienet säästöt, joihin muilla toimialoilla venytetään, hujahtavat hetkessä kasvaviin henkilöstökuluihin ja uusiin avauksiin. Yhteistyöstä, jonka keskeisin tavoite on ollut suunnitteluvaiheessa säästöjen saaminen ja valtion tahdon toteuttaminen, voi syntyä myös kiviriippa, jonka hallinta osoittautuu odotettua hankalammaksi.

Kun kouluasiat väistyvät osin taustalle, voisivat päättäjät valita haasteensa sosiaali- ja terveystoimen puolelta. Joulupukin kirjeeseen voi lahjatoivomuksiin lisätä myös yhden kohdan: Enemmän aitoa avoimuutta, kiitos!

Jaa:

Facebook