Vanha kunnantalo maamerkiksi

Kuntatalouden kannalta lähes pahimpaan mahdolliseen aikaan tervehti Korkein hallinto-oikeus Liperiä päätöksellään. Juuri kun muutamassa kuukaudessa kaikkialla päälle kaatunut taantuma alkoi näkyä myös Liperissä, pitkäaikainen viivytystaistelu vanhan kunnantalon kohtalosta sai ratkaisunsa ja pudotti päättäjien niskaan miljoonan verran lisäpaineita.

Kiista vanhan kunnantalon kohtalosta juontaa juurensa viime vuosituhannelle, virallisesti ainakin vuoteen 1998. Sen säilyttämisestä tai purkamisesta on käyty kädenvääntöä sekä paikallisella tasolla että kaikissa mahdollisissa oikeusasteissa – välimies- ja markkinaoikeutta lukuun ottamatta. Ensin talon puolustajat onnistuivat kumoamaan valtuuston tekemän purkupäätöksen ja sen jälkeen toisella kierroksella purkamiseen tähdänneen asemakaavamuutoksen.

Kunta on omalta osaltaan pelannut aikaa ja antanut rakennuksen rapistua paikalleen. Vaikka voimakkaasti – ja taitavastikin taloa puolustanut ryhmä on suhteellisen pieni, se onnistui taistelussaan. Liperin Pitäjätalo ry:n perustelut katsottiin sen verran painaviksi, ettei kunnanvaltuuston – ja tavallaan sitä kautta koko kunnan – tahtoa pystytty käytännössä toteuttamaan. Tämän hetken tilanne näyttää, ettei kunnalla ole juuri muita vaihtoehtoja kuin toteuttaa rakennuksen kunnostus ja jättää se maamerkiksi Liperin vähäisestä vanhasta rakennuskannasta.

Syntynyt ratkaisu on myönteinen ainakin kahdessa mielessä. Se – toivottavasti mahdollisimman nopeasti – uusii kirkonkylän keskeisellä paikalla sijaitsevan heikkokuntoisen ja –näköisen rakennuksen ilmeen ja samalla vaikuttaa myönteisesti kuntakeskuksen kokonaiskuvaan. Samalla se poistaa päiväjärjestyksestä pitkään jatkuneen kiistelyn ja ihmettelyn aiheen. Yhtä mieltä kuntalaiset ovat kaiketi olleet vain siitä, että rakennus nykykunnossaan rumentaa ainakin kirkonkylän – jos ei koko kunnan – yleisilmeen.

Heikkoon kuntoon päästetty vanha kunnantalo ja sen ympärillä toista kymmentä vuotta vellonut riitely ei ole ollut kunniaksi kenellekään. Talo olisi pitänyt aikanaan joko valtuuston päätöksen mukaisesti heti purkaa – tai sitten kunnostaa ansaitsemaansa asuun ja käyttöön. Oikeuslaitostenkin työtaakka olisi helpottunut ja esimerkiksi kesäliperiläisten ja muiden paikkakunnalla vierailevien huomio kiintynyt myönteisempiin asioihin. Kuntalaiset se olisi ohjannut muihin pohdintoihin.

Se mikä asiassa jäi tekemättä, on kuntalaisten yleisen mielipiteen selvittäminen. Olisi ollut hyvä, jos kuntalaisten enemmistön kanta olisi ollut tiedossa ja käytettävissä muutenkin kuin mutu-tuntumana. Monella on ollut se käsitys, että vanhan kunnantalon säilyttämistä on ajanut vain pieni tunneihmisten ryhmä. Konkreettista näyttöä mielipiteiden jakautumisesta ei kuitenkaan ole. Jos ryhmä – niin kuin moni otaksuu – on ollut pieni, se on osoittautunut käytännössä kuitenkin isoa kuntaorganisaatiota tehokkaammaksi ja aikaansaavammaksi.

Erityisesti nykyisessä vaikeassa ja arvaamattomassa taloudellisessa tilanteessa saattaa korkeimmalta taholta tehty kannanotto synnyttää kuitenkin pohdinnan, kuinka kunnostuspäätös voitaisiin vielä kiertää. On toki perusteltua uhrata energiaa siihen, löytyisikö hankkeeseen ulkopuolista rahoitusta, mutta puliveivauksen aika on kyllä ohi. Nyt kun Korkein hallinto-oikeus on ilmaissut kantansa, pelkästään kunnan imago edellyttää määrätietoisia toimia asian hoitamiseksi kuntoon.

Ja eihän vanha rakennus nykyisessä räjähtäneessä kunnossaan voi loputtomiin parhaalla paraatipaikalla seisoa. Yhteisenä tavoitteena on kuntakuvan kirkastaminen ja asumisviihtyisyyden parantaminen. Tässä on yksi peruspalikka siihen hankkeeseen.

Jaa:

Facebook