Siivoaminen ruokkii elämänhallinnan harhaa

KOLUMNI ”Mä oon aina tykänny siivota”, kuuluvat ensimmäiset sanat Ylen tuoreessa audiodraamassa Sanna Marin – Miljoonat seuraa. Vaikka entisestä pääministeristä kertova podcast onkin yhdistelmä faktaa ja fiktiota, tuon toteamuksen paikkaansa pitävyyttä on tuskin tarpeen kyseenalaistaa. Niin monissa haastatteluissa Marin on tuonut esiin mieltymyksensä, jopa pakkomielteensä, siivoamiseen. Kyseinen kotityö on hänen mukaansa rentouttavaa ja auttaa selkiyttämään ajattelua.

Pölyjä pyyhkiessäni ja lattiaa luututessani en kuitenkaan voi olla miettimättä, pitääkö kukaan todella siivoamisesta. Siis aidosti ja oikeasti. Mopatessa tulee hiki ja pesuaineet ärsyttävät ihoa. Imuri on kovaääninen. Ja kun yhden nurkan on saanut putipuhtaaksi, on lapsi tai lemmikki jo ennättänyt kipata kukkamullat pitkin olohuoneen mattoa. Valmista ei toisin sanoen tule koskaan. Kuvitellaan tilanne, että ihmisellä, sinulla tai minulla, on tunti aikaa tehdä ihan mitä vain – laulaa, leikkiä, lukea, lasketella, laiskotella, mitä tahansa. Moniko valitsisi tarttua pölynimuriin tai aloittaa ikkunanpesurupeaman? Epäilenpä, että pesuaineet, vessaharjat ja mopit saisivat tuon tovin levätä rauhassa talossa jos toisessakin. Ei välttämättä jokaisessa, mutta aika monessa.

Pidän toki siitä, että on siistiä. Siitä, ettei paljain varpain kulkiessa hiekanmurut ja keksinpalaset takerru jalkapohjiin ja keittiössä on enemmän puhtaita kuin pesua odottavia astioita. Tykkään raikkaasta tuoksusta, jonka lattioiden moppaaminen ja pölyjen pyyhkiminen saa aikaan. Sekin on mukavaa, että siivotessa näkee varsin konkreettisesti kättensä jäljen. Siivouspäivästä en perusta – se on jo käsitteenä ankea – mutta siivoan kyllä, joka päivä. Enkä silti pidä siivoamisesta. Putsauspuuhien aikaansaama tunne on se, mikä motivoi tarttumaan toimeen.

Sama pätee mielestäni juoksemiseen. Eihän se nyt oikeasti kivaa ole, askeltaa hengästyneenä puuskuttaen paikasta toiseen tai pahimmassa tapauksessa juoksurataa ympäri. Silti olen pitänyt juoksemista harrastuksenani reilusti yli vuosikymmenen ajan, ja kipittänyt päämäärättömästi yli tuhat kilometriä vuodessa. Miksi? Sen tunteen takia, mikä urheilusuoritusta seuraa. Jälkeenpäin tuntuu hyvältä.

Tuttavani tuumasi taannoin somessa ruokkineensa elämänhallinnan harhaa siivoamalla. Päivitys oli mielestäni mitä oivallisin. Koska ehkä siivoamisen ja juoksemisen kaltaisissa, epämukavilta tuntuvissa aktiviteeteissa on kysymys juuri siitä. Luoda itselle tunne siitä, että kyllä minä osaan, pystyn, saan asioita aikaan, olen tilanteen ja ennenkaikkea elämäni tasalla. Siinä missä suurikin tiskivuori katoaa astia kerrallaan, on elämässä vastaantulevat haasteetkin mahdollista selättää yksi toisensa jälkeen, eikö?

Tähän samaan ajatukseen nojaa myös konmaritus, josta jokunen vuosi sitten kohistiin ympäri maailman. Siivousguruksi ja organisoinnin asiantuntijaksi tituleeratun japanilaisen Marie Kondon kehittämän menetelmän ideana on luopua tarpeettomasta tavarasta ja järjestää koti ja samalla koko elämä uudelleen. Toisin sanoen vakuuttaa itselleen, että kyllä, elämän ohjaksia tässä pidellään käsissä. Oikeasti.

Hanna-Leena Kunttu

Kirjoittaja on Kotsarin entinen toimittaja, joka pitää lukemisesta ja lintujen tarkkailusta

Jaa:

Facebook