Marjavarkaat saapuvat vesiteitse

KOLUMNI Katselen kauniin punaisiksi kypsyviä puolukoita kesämökin rantamännikössä. Nappaan muutaman marjan suuhuni ja huomaan, että paras maku vaatisi vielä odottelua keräämisen suhteen. Mutta kärsiikö odotella? Miten kävikään puoliraakojen mustikoiden suhteen heinäkuussa – varkaat ne veivät ja jäin ilman! Pääsenköhän nauttimaan edes puolukkasadosta…

Heinäkuun alussa ihastelin hyvää vauhtia kasvavia mustikanraakileita. Siinä ne kypsyivät mökin ja rannan välisessä varvikossa ja haaveilin jo, kuinka kohta pääsisin keräämään sinistä kultaa aamupalajogurttini sekaan. Seuraavana päivänä oli sateista ja ulkona askaroimisen sijasta viihdyin sisällä mökissä. Puuhieni lomassa satuin katsahtamaan ikkunasta järvelle päin ja ihmettelin, miten kummassa rannan varvikko heilahteli kuin pienien pyörremyrskyjen kourissa. Röyhkeä marjavarkaus oli tekeillään silmieni edessä, vaikka en sitä heti ymmärtänytkään.

Operaation laajuus alkoi paljastua, kun sorsaemon kaula nousi välillä varvikon yläpuolelle. Nuoret sorsanpoikaset, joita oli ainakin puolentusinaa, riipivät mustikanvarpuja voimakkaasti päätään ravistaen ja etenivät rantakaitaletta tarmokkaana rintamana. Ennen kun olin ehtinyt toipua ensimmäisen kommandojoukon aiheuttamasta tyrmistyksestä, havaitsin toisen sorsapoikueen seuraavan heidän perässään. Sieltä ne nousivat kaislikon katveesta, kulkivat ahneesti herkutellen läpi rannan suosituimman mustikkabaarin ja katosivat sitten takaisin järveen. Juuri kun mietin, olikohan varvikkoon vielä jäänyt jotain minullekin, kolmas sorsaperhe aloitti oman riipimiskierroksensa terassimme edustalla. Sinne meni viimeisetkin raakileet.

Kun tuskailin tapahtunutta mökkinaapurilleni, kuulin että heidän hiekkarannastaan marjavarkaisiin oli noussut myös kookas laulujoutsenpariskunta isoine poikasineen. Oman mökkirantani mustikkabaari ei siis ollutkaan erityisen uniikki lintuperheiden retkikohde. Vaikka mustikoiden menettäminen vähän korpesikin, räpyläjalkaisten marjavarkaiden seurailu oli lopulta ollut aika hupaisaa puuhaa. Niillä oli jokanokan oikeus syödä missä lystäsi ja sen ne myös tekivät. Kun sorsanmetsästyksen ensimmäiset laukaukset kajahtelivat vastarannan suunnalla 20.8., tuntui oikeastaan hieman keljulta. Toivottavasti metsästäjät osasivat arvostaa saaliidensa kallisarvoista lihaa – antioksidanttipitoisilla mustikoilla ja muilla luonnon aarteilla kasvatettua.

Tiina Pasanen

Kirjoittaja on lapsuudestaan asti Liperissä mökkeillyt 

sisällöntuottamisen sekatyöläinen