Lapset, lapset, lapset,eipäs riidellä

KOLUMNI Kyllä me torumme lapsia, kun vahvalla temperamentilla varustettu viisivuotias kerää itselleen kaikki hiekkalelut laatikosta ja kerromme, että kavereillekin pitää jakaa. Missä on tämä toruminen ja kertominen, kun ikää tuolle tytölle tai pojalle on tullut parikymmentä tai jopa neljäkymmentä vuotta lisää? 

Marraskuisissa kolumneissani olen keskittynyt vuosien saatossa lapsen oikeuksiin, unelmiin ja lapsellisuuteen. Tänään päiväkodintäti-identiteettini haluaa saada teidät miettimään näinkin arkipäiväistä asiaa kuin erimielisyydet ja niiden ratkaisut. Nyt nostetaan aikuisten käytöstavat pöydälle.

Esimerkin voima on väistämättä merkityksellinen, mutta usein tiedostamaton osa lapsen kehitystä ja oppimista. “Hei, kiitos ja anteeksi” laineilla pääsee jo pitkälle, katsekontaktia tai hymyä liikaa korostamatta. Nämä tavat ovat osa elämää, ja niiden olisikin syytä muodostua rutiineiksi jo lapsena.

Suurimmista ja kipeimmistä asioista vaietaan. Asiat eivät katoa sivuuttamalla, vaikka ne haluaisi unohtaa. Aikuisen on pystyttävä asialliseen kommunikointiin lapsen tai toisen aikuisen kanssa aiheesta kuin aiheesta. Tänä päivänä se ei tunnu olevan aina lähtökohta.

Yhteiskunta asettaa lapsen tiettyihin raameihin ensimmäisiksi elinvuosiksi, ja tavallaan hyvä niin. Mitä maailmasta tulisikaan jos lapset ja vanhemmat saisivat määritellä itse täysin lapsen maailman menon. Aikuisen on ymmärrettävä esimerkkiroolinsa ja merkityksensä lapsen elämässä. 

Ihmismieli uskottelee itselleen tilanteen vaatiessa melkein mitä vain. Vahvalla temperamentilla varustettu neljäkymmentävuotias tuskin näkee ”hiekkalaatikolla” omassa käytöksessään mitään ongelmaa. Siispä kertaus hyvistä tavoista olisi opintojen äiti.  

Minttu Kurki

kirjoittaja on 20.11. vietettävän lapsen oikeuksien päivän aktiivi