Vanhassa vara parempi

KOLUMNI Mitähän ne entisajan ihmiset ajattelivat, kun tuommoisen sananlaskun keksivät? Ainakaan tähän vanhukseen ei kukaan pysty varaamaan, jos vaikka joku alkaa kaatua. Ymmärrän kyllä toisenkin merkityksen asiaan.

Niin kauan kuin pikkuinenkin järki aivoissani virtaa, niin aion tuoda esille vaivat ja erilaiset avut. Vanhuus tuli tosiyllätyksenä. Äitini ei ikänään valittanut. Olisin vielä ensimmäisten oireiden ilmestyessä halunnut jatkaa elämää entiseen malliin, mutta jalan nousu ei enää onnistunut.

Vuosien mittaan se on vienyt kuulon, osittain näönkin. Nivelissä on varmasti hiekkaa, kun eivät toimi oikein mitenkään päin. Monet säryt, joita en ollut kokenut, tulivat tutuiksi. Aika-ajoin innostun kuntouttamaan itseäni. Nytkin olen jumpannut itseäni ikäihmisten toiminnoissa ja kotona television ohjeilla. Vaikeaa on tehdä juttuja, joissa etenkin jalat eivät enää kanna.

Mutta siitä haluan kertoa, että kaikki eivät tiedä, mistä apua hakea. Eikä tietoa jaeta missään tietyssä paikassa. Tänään näin ohjelman, jossa palovarottimen patterin voi vaihtaa omalla korkeudellaan. Miksi kummassa kaikki on nostettu katon rajaan? Astiakaapista en yllä ottaa tavaroita kuin toiselta hyllyltä, ylimmiltä hyllyiltä en edes tiedä, mitä siellä on.

Liukastumisvaaran hoidin itse monien toimimattomien esteiden tilalle. Pidän kylpypyyhettä jalkojen alla. Kun se kastuu, pysyy hyvin lattiassa. Rollaattoreita on jopa kaksi, vanhempi jäi sisäajoihin ja uudempi mersu ulos. Sitten on monia pieniä juttuja, joihin on haettu apua tästä omasta päästä, silmälasien sangasta putosi ruuvi, se korvattiin klemmarilla. Hyvin on toiminnut.

Tämä on vain jäävuoren huippu. Tarvitsijoita on paljon ja tietoja vähän. Näistäkin olen saanut apua pulmiini. Vielä lopuksi, vaikka ihminen ei kunnolla kuule eikä näe, ei hän silti ole ”kuollut” vaan osaa vastata, jos kysytään.

Liisa Tolvanen