Rakentavaa suhtautumista
Lasten jalkapallojoukkueen valmentajan tähtihetki on se, kun joukkue ja kaikki sen jäsenet tekevät pelissä juuri sitä, mitä valmentajana on neuvonut. Peli avataan laitaan vaivattomasti, rajaheitto napsahtaa oman pelaajan kenkään, kulmapotku tavoittaa oman hyökkääjän kuontalon ja vaihtopenkki seuraa ottelua virittäytyen taisteluun.
Kurjinta valmentajan elämä sen sijaan on silloin kun mikään joukkueelta ei suju ja kaikki harjoiteltu on kuin kerrasta unohdettu. Kulmapotku löpsäistään suoraan vastapuolen puolustajalle, maalipotku vastapuolen hyökkääjälle ja vaihtopenkillä pojat hihittelevät kännyköistään löytämille kuville.
Kumpia tilanteita näistä yllämainituista valmentajat sitten kokevat useammin, jääköön lukijan mielikuvituksen varaan. Älkää silti lyökö vetoa mokkapalaa suuremmilla panoksilla valmentajien terveiden vanhuusvuosien puolesta.
Vanhempien työ ottelun aikana on katsomossa jännittää ja kannustaa. Pelaajien neuvominen on valmentajan työtä. Tämä työnjako sovitaan säännöllisesti vanhempain palaverissa. Niissä valmentajat toistuvasti ja määrätietoisesti vaativat, että vanhemmat eivät huutelisi mitään neuvoja pelaajille ottelun aikana, vaan tyytyisivät huutamaan vaikkapa ”Hyvä hyvä”. Me vanhemmat tietenkin nyökkäillemme näille valmentajan toiveille silmälasit kallellaan.
Lukuisia vuosia sitten olimme katsomassa Pieksämäellä junnujen koitoksia savolaisia kanssakilpailijoitaan vastaan. Valmentaja piti tapansa mukaan juuri ennen ottelua pelaajien kanssa taktiikkapalaverin ja sitten ottelu alkoi.
Mutta olipa se tahmeaa peliä. Katsomossa vanhemmat ihmettelimme junnujemme aikaansaannoksia. Aiemmin nokkelasti syötellyt joukkue oli hävittänyt koko idean. Kun joukkueemme poika sai pallon, hän ei siitä hellinyt luopua, vaan väen tinkaan piti sen itsellään, kunnes vastustajien kasa sen häneltä nappasi. Ja sama toistui ihan liian monta kertaa. Kyräilimme levottomana valmentajan suuntaan, joka ei näyttänyt tekevän asialle yhtään mitään.
Pian emme malttaneet tätä hiljaisena katsoa, vaan äidyimme huutamaan ohjeita pelaajille. Minäkin ehdin jo muutamaan kertaa parkumaan, että ”Syötä nyt jo”. Ja samaa kuulin rinnaltani. Juniorit jatkoivat kuitenkin samaan malliin eikä muutosta näyttänyt tulevan. Möykkäsimme kuin pahaiset koirat ja joku meistä taisi jo poistua katsomostakin, kun sydäntä raastoi niin.
Ottelun jälkeen hörpimme vanhemmat alistuneina kahvia turnauskioskilla, kun valmentaja istahti pöytäämme kahvikuppi kenollaan ja katse synkkänä. Hän antoi hetken aikaa katseensa pyyhkiä kattoa pälyileviä viattomia kasvojamme, kunnes kysyi, että mahtaako siitä olla peräti kolme viikkoa, kun puhuttiin vanhempien katsomokäyttäytymisestä. Vakuutimme hänelle kirkkain silmin, että hän saattaa hyvinkin muistaa aivan oikein.
Hän ei katsonut olevan syytä tästä asiasta sen enempää jaaritella. Eikä siihen ollut meidänkään käsityksemme mukaan mitään syytä. Muistaisimme kyllä taas tämän opetuksen aina lähes seuraavaan otteluun saakka tuosta vain sen kummemmin ponnistelematta.
Noustuaan pöydästä valmentaja pysähtyi vielä sanomaan, että ennen ottelua hän muuten oli kertonut pojille syöttöpelin sujuvan jo niin hyvin, että tässä pelissä harjoitellaankin rohkeaa pallon pitämistä. Pelin teema oli ”Ota pallo, pidä pallo”. Kuten olimme varmaan katsomosta huomanneetkin?!