Helppoa elämää

Miltäpä kuulostaisi leppoisa ja rentouttava ilta tiiviin arkipäivän rypistyksen jälkeen? Kenties parituntinen sellaista puolitoheloa omiin harrastuksiinsa paneutumista, vähän porkkanan istuttelua, mukavaisen kirjan lukemista taikka ihan vain tv:n katselua perheen kesken? Lääkäritkin toistuvasti suosittelevat ihmiselle tällaista riittävää palautumista ja rentoutumista elämän melskeistä.

Joillakin aikuisilla on kuitenkin taipumuksia, jotka eivät rentouta, vaan ovatpa kenties sellaisen täysi vastakohta. Näitä itsetuhoisesti käyttäytyviä henkilöitä nimitetään nykyään ”valmentajiksi”. Heidän ensimmäinen ajatuksensa illan tuimaan on rientää paimentamaan nopeakinttuisia lapsia liikuntasaleihin ja tekoruoholle.

15–30 junioria käsittävän jalkapallojoukkueen ohjaaminen ja valmennus ei heti kuulosta huolettomalta pikku askartelulta, mutta käsi sydämellä voi sanoa, että ei se sitä olekaan. Valmentajalta vaaditaan monenlaisia avuja: patologinen rauhallisuus, lehmän ihmiskäsitys ja betonilattian temperamenttisuus ovat niistä keskeisiä.

Valmentajan on opetettava junioreille aikuisten kuuntelemista, ryhmässä toimimista, oman vuoron odottamista, epäonnistumisen kanssa pärjäämistä ja turhautumisen sietämistä. Näitä kaikkia toistuvasti yhä uudelleen. Ja juuri kun valmentaja luulee, että nythän se vihdoin meni perille, kyse on vain siitä, että lapset ovat liian väsyneitä säntäilläkseen päättömästi sinne tänne.

Jokunen hyvä vuosi sitten vedin Jyrin salissa silloin 8-vuotiaille pojille harjoituksia. Eräs näistä viikareista sabotoi uutterasti pedagogisia ponnistelujani. Potkuharjoitteissa hän ei potkaissut, puskuharjoitteessa hän ei puskenut, tauoilla hän potki muiden pelaajien pallot pitkin salia ja lopun aikaa viihdytti joukkuetta irvistelemällä minulle. Jotain juuri sellaista, mitä olin pitkän työviikon päätteeksi mielessäni haikaillutkin.

Koska koko joukkueen keskittymiskyky alkoi herpaantua, jouduin komentamaan tämän lahjakkuuden näyttämölle häiritsemästä toisten harjoituksia. Olisin kukaties pystynyt keksimään jotain vieläkin ajattelemattomampaa, mutta sillä kertaa tuokin riitti pilaamaan harjoitukset. Koetin hetken aikaa ohjeistaa joukkuetta seuraavaa tehtävää varten, mutta pelaajilta saamani huomio oli varsin kituliasta. Tämä näyttämön nero kun oli pystyttänyt sellaisen näytöksen, että joukkue ei käytännössä muuta tehnyt kuin seurasi hänen edesottamuksiaan. Voi sitä meteliä, laulua, juoksentelua, hyppimistä ja hihkumista. Olen nähnyt kokonaisia sirkusseurueita, jotka saavat aikaan vaatimattomamman performanssin.

Olin juuri aprikoimassa, millä nyörillä juniorin saisi kytkettyä kulissiin, kun pari joukkueen äitiä palasi kävelylenkiltä. He katsoivat ensin salin näyttämölle, sitten tirskuvia poikia ja lopulta minua varsin kysyvänä. Hetkautin viattoman näköisenä huokaillen hartioitani. Näin jälkikäteen ajatellen olisin voinut esittää kyllä jotain vakuuttavampaakin. Äidit marssivat näyttämölle, ottivat jakkarat allensa ja kakaran syliinsä. Juniori teki välttämättömät johtopäätökset ja tilanne rauhoittui. Joukkueen suureksi pettymykseksi harjoitukset jatkuivat sen jälkeen normaalisti ja jalkapallo oli taas oma tylsä itsensä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *