Makeaa elämää

Peli- ja turnausmatkoilla korostuu pienten pelaajien kanssa kurin ja ryhdikkään käyttäytymisen säilyminen ja yhteisten pelisääntöjen noudattaminen kaikin puolisen viihtyvyyden ja urheilullisen suoriutumisen tukena. Tässä asiassa valmentajat luottavat lujasti meihin pienten pelaajien vanhempiin. Ihan vallan suotta toki.

Muistan tässä omaakin kompastelua urheilijan alkuja ohjatessa. Pelaajat olivat pieniä ja itsekin olimme vanhemmat kokemattomia kun ensimmäisille turnaus-reissuille kyytiä odoteltiin. Pekka imeskeli tikkaria jo bussiin tullessaan. Samilla ja Anssilla oli litran limonadipullot aukaistu ennen kuin bussi saatiin käyntiin. Simo kävi murheelliseksi, koska oli syönyt karkkipussinsa tyhjäksi jo bussia vartoessaan. Ja sitä sipsipussin rapinaa pitkin Iisalmen reittiä. Aikuiset saatoimme kuitenkin lähes puhtain omin tunnoin todeta, että tämähän on urheiluharrastus, eikä pieni energialataus pojista pahoja tee.

Käytännössä pojat tinttasivat itsensä täyteen käsillä olevilla herkuillaan. Valmentaja varoitteli mässyn seurauksista kaiken nähneellä rintaäänellä: energiapiikki on kova, mutta voimat häviävät saman tien, eikä pelaamisesta tule sen jälkeen mitään. Me aikuiset nyökyttelimme tietäväisen näköisenä samalla kun työnsimme omia suklaapatukoitamme takaisin verryttelytakin taskuun.

Perillä Iisalmessa pojilla riitti energiaa säntäillä pukukopin liepeillä. Varusteiden vaihto oli jo mitä oli eikä varsinaisesta lämmittelystä sitten tullutkaan mitään. Keskittymiskyky kun oli jokaisella pelaajalla tipotiessään. Tukeva rautahäkki olisi kyllä pitänyt pojat aloillaan ja siten helpottanut valmentajan tehtävää, mutta emmehän me olleet älynneet sellaista ottaa mukaan.

Sitten tuli pelaamisen vuoro. Valmentajan katkeraksi harmiksi pelit sujuivat suorastaan loistokkaasti. Poikien otteet olivat keskittyneitä, pallo pysyi jalassa ja vastustaja toisensa jälkeen kellistettiin hyvällä liikkeellä ja innokkaalla yrityksellä. Valmentajalla oli siinä heti paluumatkalla suorastaan vaikeaa muotoilla opetusta mässäilyn vaaroista.

Reissun jälkeen joukkueelle sitten laadittiin yhteiset pelisäännöt. Ohjeet olivat selkeät yhdellä lauseella. Karamellia ja limua sai nauttia vasta turnauksen päätyttyä. Syynä oli tietenkin terveelliset elämäntavat, urheilullinen jaksaminen, bussin siisteys ja pälä pälä.

Muutamalla reissulla tätäkin sääntöä päästiin vielä tulkitsemaan: Päättyykö turnaus vasta kun pelit ovat ohi vai jo silloin kun ei enää jaksa? Saako limonadin ottaa mukaan suihkuun? Saako karamellia syödä itse asiassa jo menomatkallakin, jos siitä ei varsinaisesti nauti? Tällaisia kysymyksiä ja monia muitakin näiltä tulevilta lakimiehiltä.

Tämä joukkueen uusi sääntö johti myös jonkinlaiseen varustelukierteeseen kun pojat turnausreissulla jo menomatkalla retostelivat keskenään ja toisilleen mitä kaikkia herkkuja – ja ennen kaikkea miten paljon – itse kullakin oli mukanaan varattuna siihen hetkeen, kun niiden nauttiminen sallittaisiin. Heikoimmin varustautuneet kyttäsivät tilaisuutta täydentää varantojaan kioskeista. Sitten jo myöhemmin tämäkin joukkue laati totaalikiellon herkutteluille turnausmatkoilla. Tiettävästi sitä jotkut myös noudattivat. Ainakin toisinaan.
Kirjoittaja on Ylämyllyn Yllätyksen puheenjohtaja, joka nyökkäilee tietäväisen näköisenä

Jaa:

Facebook