Varisparven lailla raahautuen

Marraskuussa tunnelmoidaan kynttilän valossa.

Jos satutte törmäämään jossain haukottelevaan ja epäsosiaaliseen toimittajaan tässä lähiviikkoina, niin ei liene tarvetta esittäytyä. Todellinen marraskuun-minäni on päässyt lipsahtamaan esille myös työaikana.

Kaamosaika ei lukeudu allekirjoittaneen virkeimpään vuoden aikaan, ja viime viikkojen lähes taukoamaton vesi-/räntäsade ei ole tilannetta hirveästi auttanut. Kollegani lohdutti taannoin, että valtaosa suomalaisista vain kuvittelee kärsivänsä kaamosoireista, kun syksyn tullen alkaa tehdä mieli makeaa ja jättää aamulla nousematta vuoteesta. Kyynisenä väitin heti vastaan, että kaikilla se helvetillinen väsymys ei ole kuvittelua, vaikka oireet alkavat viimeistään siinä vaiheessa, kun auringonpaiste on enää muisto vain. Siinä ei d-vitamiinin yliannostukset paljoa auta, kun aurinkoa on liian ikävä ja virta on vähissä.

Hermojen riivintähän alkaa jo siinä vaiheessa, kun mieleen tulee se eräs tämän kuun nimeä kantava, keppien kolistelulla alkava 80-lukuinen hittibiisi, jota on pakko joka marraskuu luukuttaa radiosta. Esittäjän nimikin viittaa lätäköiden aiheuttajaan, hyi yök! En radiota kuuntele, mutta en myöskään esimerkiksi käy kaupassa kuulosuojaimet päässä, joten sen kamalan rallin kuulemiselta tuskin kertaakaan välttyy. Ja sitten on ärsytyskäyrä taivaissa!

Lehdet ja kaikki muut mediat tyrkyttävät, miten marraskuu on erinomaista aikaa hiljentämiseen. Onnea vaan heille, joille se on mahdollista! Meillä normaali-ihmisillä on ihan ne samat arjen pikku askareet hoidettavana, vaikka ”pikkuisen” väsyttäisi. Harva pystyy pyhittämään edes kaikkia iltoja kynttilän äärellä hämärässä huokaillen. Juttuja on tehtävä lehden täytteeksi ja eläimet hoidettava, vaikka mieli kaipaisi jatkuvasti unille. Hevosharrastajan unelma ei ole kuraiset tarhat ja vesisateen siivittämät ratsastuslenkit, enkä hirveästi ilahdu rapaisen koirankaan kuurauksesta.

Sanonpahan vaan, että kesällä sitä ei muistakaan, miten helppoa elämä on! Kaiholla muistelen sitä aikaa, kun ulkona näki jotain, koko ajan ei palellut ja maan pinta oli kuiva. Ja joka ikinen sekunti ei ajatellut, monenko tunnin päästä saa painaa pään tyynyyn. Otsalamppujen, toppahaalareiden ja litimärkien sadeloimien kanssa temppuilu, puhumattakaan jäätyneistä autonovista, ei ole ehkä sitä parasta arkea.

Jos jouluun astia selviää, voi onnitella jo itseään, pahin on takana! Ja selviäähän sitä, sillä jouluvalmistelut tuovat iloa tähän synkkään aikaan. Jos en kävisi ollenkaan ulkona vaan turottaisin verhot ikkunassa kortteja askarrellen höyryävän glögimukin äärellä, luulisin olevani huomattavasti siedettävämpää seuraa, sillä en muistaisi, miltä ikkunan takana näyttää, ja ennen kaikkea, tuntuu.

Vaan ei se valittaminen auta, loskakelit on vaan elettävä ja kärsittävä, sillä seuraavaksi vuorossa on edes jotain lohtua, talven hiihtokelit! Ja jos oikein tuuri käy, myös lumikenkäilykelit. Ja sittenhän koittaa jo se odotettu aika; ihana, valoisa kevät! Enää muutama kuukausi, ja elämä jatkuu!

Jaa:

Facebook