Mielipiteet muuttuvat – takinkääntöä ja tuuliaukkoja

Monesti ajattelemme, että kaikki mistä keskustelemme on uutta. Minäkin olen ajatellut, että uutta tai ainakin vähemmän kuin sata vuotta vanhaa, on keskustelu maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuna pitämisestä.

Tässä asiassa kaiholla olen muistellut Suomessa ”Kekkosen aikana” noudatettua aluepolitiikkaa – Suomen kannalta parhaimpana saavutuksena yliopistolaitosta. Ilman yliopistojen ”hajasijoittamista” ei Joensuun seutu, ei Oulun seutu, ei Lappeenrannan seutu ja on niitä muitakin seutuja, olisi nykyisin niinkin elinvoimaisia kuin nyt ovat. Jyväskylä oli asemansa hankkinut jo aiemmin, ja nimenomaan korkean koulutuksen ansiosta. Hajasijoitus on onnistut, vaikka monet ”asiantuntijat” väittävät, että Suomessa on liikaa yliopistoja. (Sivumerkintänä: kaikissa yliopistossa ei tarvitse kuitenkaan olla kaikkia tieteenaloja.)

Vastustukseni alueiden keskittämistä vastaan nousi uuteen roihuun, kun luin äskettäin vuodelta 1760 olevan kirjan tekstiä. Siinä kerrottiin: ”Rahan ja ihmisten virta kohti metropolia milloin missäkin turhanaikaisissa asioissa – oli käynyt niin vuolaaksi – että se alkoi olla vaaraksi kansalaisten oikeuksille – häntä ei suinkaan miellyttänyt sana virta – hänen mielimetaforansa oli tauti, ja hän kehitteli kuvan täydelliseksi allegoriaksi sanomalla, että kansallisen (tarkoittaa maata, esim. Suomea – huomautus YE) ruumiin laita oli täysin kuin luonnollisen ruumiin: jos veri ja elonhenget pyrkivät kohti päätä nopeammin kuin pääsevät sieltä taas alas niin seurauksena saattoi olla vain verenkierron tukkeutuminen, joka molemmissa tapauksissa johti kuolemaan”.

Teksti on teoksesta Laurence Sterne: Tristram Shandy, suomennos Kersti Juva. Voitko paremmin ilmaista, että koko ruumiin, koko maan elinvoimaisena pitäminen on mitä elintärkeintä. Jos kaiken tungemme ”metropoliin”, se johtaa pahanlaatuiseen tukkeutumiseen.

Omakohtaisesti koin lonkkamurtuman. Autoilija kadunvarressa halusi tulla autostaan ulos juuri silloin, kun pyöräilin siinä kohdalla. Huonosti kävi. Minä lonkka edellä katuun. Nyt odottelen lonkkamaljan luutumista (leikkausta ei tehty) kuusi viikkoa pyörätuolissa ja kyynärsauvoilla. Sitten katsotaan miten luutuminen on edistynyt. Tämän vähän yli viikon kokemuksen perusteella mielipiteeni ovat muuttuneet. Ennen olin taipuvainen ajattelemaan rakennuttajien ja rakennusfirmojen lailla, että ei sentään kaikessa rakentamisessa tarvitse esteettömyyttä huomioon ottaa. Eikö se riitä, että alimmaiseen kerrokseen pääsee. Nyt olen vakuuttunut siitä, että kaikessa uudisrakentamisessa pitää ottaa huomioon esteettömyys – suunnittelu- ja rakentamisvaiheessa se ei takuulla maksa yhtään lisää, on vain asennekysymys (vaiko -kynnys?). Seitsemännestä kerroksesta on vaikea päästä alas, jos pyörätuoli ei mahdu hissiin.

Toinen asia missä ”oma oikeassa oleminen” sai terveellisen muistutuksen oli tämä puhe ”hoitavista käsistä”. Olen sanonut, ihan hyvää tarkoittaen, että enemmänkin tarvitaan hoitavia päitä kuin hoitavia käsiä. Pari yötä Helsingin kaupungin Haartmanin päivystyspoliklinikalla näytti, että ei sitä pelkällä päällä siirretä lonkkavammaista potilasta vuoteesta röntgenin pedille ja takaisin. Kädetkin ovat tarpeen. Ja ne ystävällisesti puhuvat päät.
Yrjö Eronen
yrjo.eronen@koumbus.fi

PS.
Julkituotu uusin sote-ehdotus kaavailee, että Suomi jaetaan 9-12 alueeseen, joihin soten lisäksi keskitetään valtion keskushallinto. Kuntien itsehallinnon puolustamisen lisäksi nyt on herättävä puolustamaan myös maakuntien olemassaoloa. Ehdotuksen toteutuminen merkitsisi Pohjois-Karjalan liittämistä Savoon. Mutta eivät Pohjois-Karjalan asiat hoidu jossakin suuressa Itä-Suomen keinotekoisessa yhteisössä. Tarvitsemme itsenäisiä kuntia ja itsenäisen maakunnan.

Jaa:

Facebook