Huutoja ja räkää

Jalkapallojoukkueessa pelaa kentällä kerrallaan yksitoista pelaajaa. Luulisi yhdentoista pelaajan saavan jo jotain aikaiseksikin, jos ovat sen vakaasti ja yhteistuumin päättäneet. Vaan eivätpä saa. Näyttää joskus oudoltakin, että yhdentoista raavaan miehen porukka ei saa sitä jalkapalloksi kutsuttua reilun litran pullataikinan kokoista möykkyä ahdettua vastustajansa maaliin.

Ei sen arvaisi niin kamalan vaikeaakaan olevan: Jalkapallomaalin koko on kuitenkin hulppea. Maali on yli seitsemän metriä leveä ja lähes kaksi ja puoli metriä korkea. Jalkapallon halkaisija puolestaan on enimmilläänkin hyvästi alle 25 senttimetriä. Maalin aukosta mahtuisi siis yhtä aikaa maaliin sisään työntämään noin 37 jalkapalloa vieri vierekkäin. Silti 90 minuutin pelirupeaman aikana sinne ei tahdota saada edes yhden yhtä palloa!

Kuinka siis jalkapallo-ottelua, joka päättyy esimerkiksi huikeisiin 0–0 -lukemiin voidaan pitää jännittävänä ennennäkemättömänä tai edes jotakuinkin onnistuneena? Eikö se maalin tekeminen kuitenkin ollut siinä se tavoite? Mitä siitä tulisi, jos hitsaaja sanoisi työpäivänsä päätteeksi pomolleen, että ei nyt tullut senttiäkään saumaa hitsattua, mutta ihan tolkuttomasti yritettyä kyllä.

Juniorien jalkapallo-otteluissa Paloaukean kentällä ei vähämaalisuus ylipäätään ole ollut vaivaksi. Ottelut päättyvät helposti tasan 7–7 taikka 16–6 -voittoon – jos ei sitten katkeran sävyiseen 2–14 tappioon. Yhtä kaikki maaleja on tultu tekemään ja niitä tehdään.

Otteluiden lopputulosten merkitys haihtuu nopeasti. Esimerkiksi tuollaisilla 9-vuotiailla pallotaitureilla ottelun ylevin hetki on kuitenkin ottelun päätyttyä suoritettava niin sanottu loppuhuuto. Tässä kohtaa peliä joukkueet asettuvat riviin toisiaan vastapäätä. Ennen aikaan ne sitten huikkasivat toisilleen kapteeninsa johdolla tervehdyksen HEI HEI HEI tai muuta lyhyttä ja äänekästä.

Loppuhuutojen kehittelyssä on nyt tultu kuitenkin kilpavarustelutilanteeseen, jossa milloin hauskimmat ja milloin pisimmät loppuhuudot aiheuttavat pelaajissa ja yleisön joukossa äänekkäimmät aplodit. Yleisön huomio tietenkin vielä kannustaa joukkueita kehittelemään entistä pidempiä ja hassumman kuuloisia huutoja. Oikeastaan esimerkkejäkin on nyt sitten tukalaa tähän lukijoille laittaa – palstatila loppuisi jo lämmittelysäkeisiin.

Paloaukean tekonurmea ei malta olla kehumatta, että liperiläisten jalkapallon harrastajien kesää se on pidentänyt kuukausitolkulla. Nyt se on nähty jo kolmena talvena peräkkäin. Syksyllä ulkoruokinta (tai oikeastaan -syöttely) jatkui aina marraskuulle saakka. Keväällä nappulakengät ujutettiin kentälle jo maaliskuussa kun lumikuormat oli siistitty nurmen päältä. Kenttä oli heti hyvä, pallo kulki loistavasti ja sekä seuraväkeä että ylen kyläläisiä palloilijoita ilmaantui kentälle äkkikesän liikkumisesta nauttimaan. Pientä riskiä kevään aikaisiin ulkoharkkoihin aina sisältyy. Tänäkin vuonna junnut ovat taajaan kaatuilleet kylmälle, märälle ja ajoin sohjoiselle tekonurmelle pienoisen vilustumisriskin uhalla. Välillä harkoissa ja peleissä on vuodateltu räkää kahluualtaallisen verran – maalien määrästä taikka loppuhuutojen pituudesta silti tinkimättä.

Jaa:

Facebook