Rappiolla levottomin jaloin

PÄÄKIRJOITUS Täytyy tunnustaa, että minuun on viimeinkin iskenyt vanhuus, tai pikemminkin myöhäinen keski-ikä. Mistä moinen johtuu – no tietysti Hassisen koneesta. Televisiosta tuli lauantaina dokumentti kyseisestä joensuulaisesta soitinyhtyeestä. Tuli lähes tippa linssiin nostalgiasta ja ajatuksesta, että ei helvetti, onko siitä jo neljäkymmentä vuotta ja vähän ylikin. 

Hassisen kone on minulle se juttu eli niin sanottu sukupolviyhtye, johon olen leimaantunut parikymppisenä nuorukaisena. Yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymisen aikaan olin kirjoittanut ylioppilaaksi ja vuorossa oli intin käyminen Kajaanissa saakka. Olinko siis hyville vai huonoille vaikutteille altis räkänokka, kun Hassisen kone iski minuun kuin miljoona volttia?

Asiaan saattoi vaikuttaa, että olimme kitaristi Reijo Heiskasen kanssa lukiossa pari vuotta samalla luokalla. Ismo Alankokin on samaa ikäluokkaa kuin minä, mutta en kyllä tuntenut häntä käytännössä ollenkaan. Alanko oli musiikkimiehiä, ja minä ehkä sunnuntaitason palloilija. 

Yhtyeen ensimmäinen levy, Täältä tullaan Venäjä, ilmestyi kesällä 1980, jolloin olin juuri kaukana kotikaupungistani. Albumin A-puolen ykkösraita on Rappiolla, joka on tietysti rock-kipale vailla vertaa. Väännän työmatkoilla radiosta aina nupin kaakkoon kappaleen kuullessani. Kyseiseen lauluun ei kyllästy koskaan. Joissakin arvioissa levyä luonnehditaan punk-henkiseksi, mutta minä en kyllä siitä sellaisia fiiliksiä saanut.

Kakkoslevyn Rumat sävelet ostin varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Ensimmäinen levy suli auton takaikkunalle kuumana kesäpäivänä 1981. Tykkäsin levystä vähintään yhtä paljon.  Kolmonen eli Harsoinen Teräs onkin sitten mielenkiintoisempi juttu. Minulla oli koulun suhteen välivuosi ennen historian opintojen aloittamista syksyllä 1982. Kolmas pitkäsoitto ilmestyi samana vuonna.

En ole mikään festareilla tai konserteissa kävijä, mutta kävin Joensuussa Törmän keikalle, jossa seitsenhenkiseksi kasvanut orkesteri soitti ilmeisesti ensimmäisiä kertoja uusia kappaleita. Ne tuntuivat aluksi oudoilta, mutta hetken hämmennyksen jälkeen myös Levottomat jalat soi päässäni jatkuvasti. Harmikseni Hassisen kone lopetti loppukesästä 1982, mutta minä aloitin elämäni hauskimman ajanjakson, jota kutsutaan myös opinnoiksi.

Ismo Alangon kuunteleminen ei kyllä loppunut siihen, vaan jatkoin sitä Sielun veljien parissa. Peltirumpu on muuten lähes yhtä maagisen hyvä kipale kuin se Rappiolla. 

PS. Soitin vajaat kymmenen puhelua, joissa koetin selvittää Hassisen koneen keikkaa Liperissä tai Rääkkylässä. Alankohan toteaa heidän tehneen vuodessa lähes 150 keikkaa. Niistä ei ollut ilmeisesti yksikään vaikkapa Liperin tai Rääkkylän Kivisalmen lavoilla.