Milloin viimeksi?
Milloin viimeksi olet pistäytynyt yksin asuvan tai kahdestaan elävän iäkkään pariskunnan, naapurin tai tuttavan luona ilman erillistä kutsua?
Milloin viimeksi olet tarjonnut ilman omaa kulkuvälinettä olevalle ikääntyneelle tai syrjäytyneelle naapurille kyytiä kauppaan, markkinoille tai vaikkapa konserttiin tai ikätovereiden kokoontumiseen?
Milloin viimeksi sinulla on ollut aikaa istahtaa haastelemaan heidän kanssaan jokapäiväisistä asioista, kuunnella heidän kuulumisiaan?
Asutpa taajamassa tai sivukylillä, jossain lähistöllä on aina joku yksinäinen. Ei välttämättä iäkäs, kenties työttömäksi jäänyt tai sairauden kotiin kytkemä. Tai siellä voi olla myös pariskunta, josta toinen on sidottu kodin seinien sisäpuolelle puolisoaan hoitamaan.
Heille juttutuokio jonkun ulkopuolisen kanssa voi piristää ei vain tapaamispäivän, vaan koko syksyisen viikon.
Siinä unohtuvat omat kolotukset ja pikku riesat, kun saa vaihtaa mielipiteitä ja purkaa tuntojaan muillekin kuin kodin mykille seinille.
Pääsy siitä hetkeksi pois vaikka kauppaan piristää ihmeesti. Satunnaisen kyydin tarjoaminen ei myöskään ole poissa ammattiautoilijoiden ansioista, koska henkilö ei muuten olisi lähtenyt liikkeelle ollenkaan.
Viime vuosikymmenien aikana, television yleistymisen jälkeen, on ihmisiltä unohtunut ennen luonteva tapa poiketa vaihtamaan kuulumisia naapurin kanssa ilman ennalta sovittua aikataulua. Juttutuokiolle poiketessa ei odotettu eikä oletettu mitään tarjoiluja tai muuta vieraskohtelua. Pelkkä haastelu riitti.
Nykyisin tuntuu, että ihmiset ovat piirtäneet mielessään tai kuvittelevat jonkinlaiset näkymättömät rajat jokaisen elinpiirille. Niitä pidetään niin tärkeinä, ettei tohdita ilman pyyntöä mennä naapurin pakeille eikä uskalleta tarjoutua avuksi pyytämättä.
Tai toisin päin: naapurilta ei tohdita kysyä apua, ellei suurin piirtein hengenlähtö ole kyseessä.
Liperin seurakuntavaalien paneelissa peräänkuulutettiin ihmisiltä yhteisvastuuta kanssaihmisistä. Ei rahaa lippaaseen, vaan henkilökohtaista kohtaamista.
Sen puute nähdään konkreettisesti diakoniatyössä samoin kuin useiden eri järjestöjen kuten Punaisen Ristin työssä.
Joka taholla toivotetaan vapaaehtoiset lämpimästi tervetulleiksi pyyteettömiksi ystäviksi, ulkoiluttajista, juttukavereiksi, ajatustenvaihtajiksi – yksinäisten päivien piristäjiksi.
Yhtä lailla tukea ja seuraa vailla voivat olla nuoret perheet, kenties muualta muuttaneet. Pienet lapset sitovat kotiin, omat sukulaiset ja nuoruusystävät ovat jääneet toiselle puolelle maata. Välillä tekisi hyvää hetken tuulettaa tuntojaan juttelemalla, tai vaikkapa pääsemällä yksin parin kilometrin kävelylenkille.
Siinä avuksi voisivat rohkaistua naapuruston ikäihmiset. Kenties lapsiperheessä kaivattaisiin juuri isovanhempien korviketta, joka viihdyttäisi lapsia vaikka menneitä muistelemalla tai satukirjaa lukien, niin että äiti pääsisi vaikka keittämään puuron polttamatta sitä pohjaan tai hakemaan postin tarvitsematta pukea koko jälkikasvua ulkotamineisiin.
Milloin viimeksi sinulla oli aikaa ja uskallusta tarjoutua yksinäisen kanssa juttusille?
Alkajaisiksi voi suoraan kysyä, kelpaako juttuseura tai muu apu. Silloin ei tarvitse itsekseen jahkailla, olenko häiriöksi vai iloksi.
Tietoa kirjoittajasta
