Yhteistyöllä, ei sanelulla
Keskustelu kuntaliitoksista avartaa, vaikka se kieltämättä välillä ahdistaakin. Joensuun seudulla virinnyt keskustelu jo toteutuneesta ja tulevista uhkakuvista kertoo paljon, vaikkei kaikkea.
Meitä ollaan ajamassa milloin sadan, milloin kahden sadan kunnan nippuun – vaikutuksia sen paremmin pohtimatta tai perustelematta. Kuntalaisille kautta valtakunnan saattaa syntyä käsitys, että maan kaikki talousongelmatkin ratkeaisivat saman tien.
Ulkopuolelta tulevasta ohjauksesta ei ole syytä sen isommin provosoitua, vaan tyytyä arvioimaan asioita oman kunnan sisällä ja tekemaan ratkaisuja omasta näkökulmasta. Joensuun alueella Liperi ja Kontiolahti ovat molemmat investoineet tulevaisuuteensa viimeisen vuosikymmenen aikana niin voimakkaasti, että niillä on kaikki oikeudet myös omiin ratkaisuihinsa.
Porkkanarahat, nyt jo jaetut, eivät tuoneet erityistä autuutta eivätkä kukoistusta Joensuun seudulle, enimmäkseen vain kiistoja ja näkemyseroja jälkikäteen. Erityisesti liitetyt kunnat kokevat tulleensa vähän höplästä vedetyiksi. Kaikkia sopimuksia ei ole pidetty ja aikatauluja on venytetty.
Siitä, miten porkkanarahat on paperilla jaettu löytyy hyvä esimerkki Pyhäselästä. Sen piikkiin on laskettu kohdallaan olevan rataosan korjausmenot, vaikka henkilöjunat eivät ole pysähtyneet Hammaslahdessa enää moneen vuoteen. Ratakorjauksilla on varmistettu sujuva liikenne Joensuuhun.
Kuntalaiset, ja nyt myös muutamat Joensuun valtuutetut, ovat nousseet puolustamaan peruspalvelujen säilymistä entisissä kuntakeskuksissa. He kokevat jääneensä virkamiesvalmistelun jalkoihin.
Kun Liperi on linjannut tulevaisuuttaan itsenäisenä kuntana, on yksi keskeisimmistä perusteista ollut halu päättää omista asioistaan. Liitos isoon kaupunkiin tietäisi isoa muutosta ja äänivallan menetystä. Vastuu vaikeista ratkaisuista siirtyisi isommille hartioille, mutta mikä takaisi päätösten tulevan sen viisaammiksi. Ei mikään.
Liitoskuntien rooli olisi jatkossa hyväksyä – vaikka hampaat kiristellen – muiden tekemät päätökset ja valmistautua palvelujen karsiutumiseen ajan myötä kaikilla tasoilla.
Joensuun seudulla jo tehty kuntaliitos sinällään avaa mielenkiintoisen tarkastelumahdollisuuden, kehityksen näkemisen käytännössä. Joensuussa on omaksuttu nyt isännän käyttäytymismalli, jossa toimitaan liian itsekkäästi.
Toinen, suositeltavampi, vaihtoehto olisi osoittaa päätöksillä ja teoilla malli, joka toimii sopimukset pitäen ja koko aluetta järkevästi rakentaen. Tämä saattaisi olla tie vaikuttaa vielä itsenäisten kuntien asukkaiden mielipiteisiin ja sitä kautta myös paikallisiin päättäjiin. Kaikki viime aikoina julkisuudessa olleet kannanotot, jopa tölväisyt, eivät kyllä luo otollista ilmapiiriä.
Joensuun uudella kaupunginjohtajalla Kari Karjalaisella on nyt muutaman vuoden etsikkoaika ohjata seutuyhteistyö uudelle tasolle. Esimerkiksi seutuopiston tuntien käyttöön liittyvä sanelu voisi hyvin jäädä viimeiseksi muistomerkiksi kehnosta neuvotteluilmapiiristä.
Käytännön kokemukset ovat paras opettaja uuteen ajatteluun ja tarvittaessa myös uusiin ratkaisuihin. Eihän Liperikään ole kantaansa vuosikymmeniksi ladonseinään naulannut. Ottaisiko välineeksi vaikkapa heinänkorren, jolla varovasti kutittelisi…?
Kuntien pakottaminen ylhäältä päin yhteen, ei ole kannatettava lähestysmistapa. Ei varsinkaan kun merkittäviä säästöjä liitoksista ei ole osoitettu. Esimerkiksi Joensuun, Liperin ja Kontiolahden kietominen nykyistä huomattavasti tiiviimpään seutuyhteistyöhön avaisi monin tavoin uusia näköaloja ja mahdollisuuksia. Aikanaan ehkäpä myös yhden lipun alle siirtymiseen?
P.S.
Pyhäselän, Enon, Kiihtelysvaaran ja Tuupovaaran liittämistoimet näyttävät sinällään vain korostavan alueella ilmestyvien paikallislehtien merkitystä. Kun keskus ja päätöksenteko karkaavat kauemmas, syntyy uudenlaista tarvetta kuntalaisten toimeliaisuuteen, toiveiden esiintuomiseen ja omien elinolojen puolustamiseen. Se on paikallislehden perustehtäviä.
Tietoa kirjoittajasta
