Mennäänkö metsään
Merkkejä on taas alkanut näkyä, että metsien sato on valmistumassa.
Tiettyihin paikkoihin teiden varsille ilmaantuu pysäköityjä autoja ja uimapolun kivet on kirjottu sinipunaisilla lintujen jätöksillä.
Meidän metsämme tuottavat paljon muutakin kuin puuta, mutta ketkä korjaavat tätä jokamiehen oikeuksien suomaa saalista tulevaisuudessa?
Riittääkö idän suunnasta poimijoita, kun elintaso kohenee heidän kotimaissaaan?
Hyvinä tattivuosina on Liperissäkin nähty ja koettu varsinaisia suurvaelluksia metsiin. Herätyskellot piti pistää aina vain varhaisemmin pirisemään, että tuoreille apajille ennätti ennen muita saalistajia.
Parhaina kesinä kirkonkylän torilla kiemurteli kymmenien ihmisten jono tuomassa tattejaan ostajille, joita heitäkin oli paikalla samanaikaisesti useampia.
Tältä satokaudelta lienee lupa odottaa jälleen runsaasti tatteja ja muitakin sieniä – sadetta ainakin rihmastot lienevät saaneet vähintään riittävästi.
Sotien jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla syntyneille ikäluokille – ainakin maaseudulla – metsään meno oli itsestään selvyys.
Sieltä haettiin monipuolisuutta ruokapöytään koko perheen voimin aikana, jolloin kaupoissa ei ollut tarjolla nykyisen kaltaista yltäkylläisyyttä, eikä perheen kukkarossa varoja kuin välttämättömimpiin hankintoihin.
Eihän se risukoissa helteellä rämpiminen lapsena oikein herkulta tuntunut, mutta marjat ja sienet kyllä maistuivat talvella.
Vaikka metsään meno silloin tuppasi olemaan väkinäistä, marjojen ja sienien kerääminen kuitenkin jäi ”kutinaksi nahan alle”.
Kun kesä kääntyy syksyn puolelle pitää päästä vilkaisemaan, josko marjat mustikkasoppaan tai sienet piirakkaan löytyisivät.
Kaikista itikoista ja paarmoista huolimatta.
Välillä on käynyt mielessä, onko noiden sodan jälkeisten ikäpolvien ”pakkopoiminta” vieraannuttanut nuoremmat luonnon antien keräämisestä. Omaa jälkikasvua ei ole haluttu pakottaa metsään kuten itse piti aikoinaan lähteä.
Tai sitten vanhemmat haluavat helpottaa kiireisten nuorten elämää poimimalla ja puhdistamalla heille valmiiksi talven marjat ja sienet.
Siinä sivussa meille on kasvanut uusi sukupolvi, joka ei osaa/uskalla liikkua luonnossa tai ei viitsi rasittaa itseään metsien riesoilla.
Miettikääpä, montako alle viisikymppistä olette nähneet marjamättäillä kyykkimässä tai sienestämässä vaikkapa viiden viime vuoden aikana?
Oma laskuri pysähtyy kolmen kohdalla.
Koululaitoskin piti ennen – ja pitää edelleenkin esimerkiksi Savon puolella muutamissa kunnissa – huolen lasten perehdyttämisestä luonnonantien poimintaan.
Jokaisen oppilaan täytyi/täytyy viedä kouluun pari litraa luonnonmarjoja, tavallisimmin puolukoita.
Niitä hyödynnettiin talven mittaan kouluruokailussa puurojen ja mehukeittojen valmistuksessa.
Se toimi, kun kyläkouluilla oli omat keittiöt ja keittäjät, jotka tekivät ateriat paikan päällä alusta loppuun.
Samaa käytäntöä ei voida järkevästi hyödyntää suurten koulukeskusten ja keskuskeittiöiden aikakautena, sillä säilytystiloja sadoille tai tuhansille litroille tuskin tehokeittiöistä löytyy.
Yksi sukupolvi välissä on pääosin metsiltä menetetty, mutta seuraavaa voinee vielä pelastaa.
Koettakaapa isovanhemmat houkutella nuorisoa kaveriksi marjastamaan tai sienestämään lähtiessä. Josko he jättäisivät hetkeksi tietokonepelit ja keräisivät aluksi parin litran sijasta vaikkapa pari desiä mustikoita tai vadelmia välipalaksi. Siinä sivussa hoituisi huomaamatta päivän kuntoiluannoskin.
Mennäänpä metsään – aina sieltä jotain maittavaa löytyy!
Tietoa kirjoittajasta
