Ilmaiseksi en tule hakemaan

KOLUMNI Muuttopuuhien tuoksinnassa valkoinen kirjoituspöytä osoittautui tarpeettomaksi. Koska muutaman vuoden ikäinen, kohtalaisen kevyellä käytöllä ollut huonekalu oli hyväkuntoinen, ajattelin antaa sen pois. Tein asian tiettäväksi teemaan sopivassa facebook-ryhmässä, eikä aikaakaan kun pöytä sai uuden omistajan.

Tai no, tavallaan. Sovimme pöydän uuden omistajan kanssa ajankohdan, milloin hän huonekalun noutaa ja sen jälkeen alkoi säätö. Ajankohta ei sopinutkaan, sovimme uuden. Ja vielä kolmannen. Sen jälkeen uusi omistaja pohti, mahtuuko pöytä sittenkään hänen autoonsa. Jospa hän lainaisi äitinsä autoa hakureissulle? Tai hei, voisinko minä kuljettaa pöydän hänelle, vain noin 50 kilometrin päähän kotoani? Siis pöydän, jonka olin aikeissa antaa ilmaiseksi tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Asia jäi sikseen ja pöytä vaille uutta kotia.

Uuteen asumukseen ei tietään löytänyt myöskään kaasugrilli, joka jäi eräältä intohimoiseksi kokkaajaksi itseään luonnehtineelta ihmiseltä hakematta. Hän ei yksinkertaisesti tullut kapistusta noutamaan. Säilytysarkun itselleen varannut kanssaihminen puolestaan havahtui huomaamaan ristiriidan autonsa ja arkkuni koossa – eikä hän sitä paitsi ollut muistanut kysyä aviomieheltään, onko esine tervetullut heidän kattonsa alle. Säilytyslaatikko jäi keräämään pölyä ylleen.

Ei ole helppoa hankkiutua eroon tarpeettomasta tavarasta, ei totisesti ole. Tinkimiseen kyllästyneenä olen hylännyt tyystin ajatuksen tavaroiden myymisestä. En yksinkertaisesti jaksa käydä keskustelua siitä, onko euro vai kaksi käypä hinta kukkakuvioisesta paidasta, jossa tosiaan on puolipitkät hihat, kaikki napit tallella ja saumat ehjänä. Mutta että tavaroita ei saa pois käsistään edes maksutta, se hämmästyttää.

Miksi ei? Oma, sangen arkinen ja yllätyksetön teoriani on, että ihmisillä, kuten minulla, on yksinkertaisesti aivan liikaa maallista omaisuutta. Lisää ei enää kaivata, saati tarvita. Piste. Mutta miksi sitten itse kunkin sisäinen hamsteri herää horroksesta, kun facebookissa tulee vastaan jokin aivan ihana kauluspaita, kukkaruukku tai kylpyankkojen kahluuallas? Mikä saa sormet tanssimaan näppäimistöllä sen merkiksi, että minäminäminä haluan ehdottomasti juuri tuon… no, mikä se sitten ikinä onkaan?! Ja vielä yksi kysymys: mikä estää toteamasta, että ”Kuule, muutin mieleni, en tarvitsekaan tuota.”? Koska tottahan joukossa on aina joku, jolle kirjoituspöytä, kaasugrilli tai säilytysarkku olisi ihan oikeasti tarpeen.

Hanna-Leena Kunttu

Kirjoittaja on Kotiseutu-uutisten entinen toimittaja, 

joka ei myönnä olevansa materialisti