Tyttärestä äidiksi

KOLUMNI Äitiys ja vanhemmuus on jotain sellaista, jota ei voi sanoin sanoin selittää. Se muuttaa ihmisen ajattelua, tuo elämään uusia värejä, näkökulmia, jopa tunteita – ääriään myöten pursuvaa iloa ja joskus pohjatonta suruakin. Se on rikkaus, jota ei voi rahalla hankkia. Syntyvyyslukujemme pienentyminen on jopa hieman surullista, sillä entistä useampi jää tulevaisuudessa vailla tuota koko loppuelämän muuttavaa vanhemman roolia.

Niin äitimme kuin isämmekin ovat erilaisia. Ja joskus heidän virkaansa voi toimittaa myös joku muu läheinen. Vuosikymmenet ja ajankuva ovat muokanneet äitien roolia ja ”toimintaympäristöä”. Jos olivat sota-ajan lapsuudet kirjavan erilaisia, sitä ovat myös nykyisten perheiden tilanteet.

Oma lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin tavallista 80-luvun ja 90-luvun taitteen aikaan. Muutamaa ensimmäistä elinvuotta lukuun ottamatta äitini asui satojen kilometrien päässä, arkisin hänet toki tavoitti luurin avulla. Liikuttavimpia koulumuistojani on, kun kuudennella luokalla äiti ja mummi pääsivät ensimmäisen kerran kevätjuhlaani. Lapsethan eivät aina tarkoita oikeasti, etteivätkö he katsomoihin vanhempiaan haluaisi.

Kun katson omia kuviani 22 vuoden takaa, niissä hymyilee nuori äiti. Hän ei vielä ymmärrä, mihin elämän tivoliin sitä lapset vuosien saatossa häntä kuljettavatkaan. Tuo kasvun matka ja seikkailu jatkuu toivottavasti koko loppuelämäni ajan.

Itse en muista niitä hetkiä, kun omat lapset ovat lausuneet sanan äiti minulle ensimmäisen kerran. Sitäkin elävämmin on mielessäni, kun 16-vuotias tytär vastasi ensiavun puhelimeen ”Huomenta äiti”. Nuo liikutuksen kyyneliin saaneet sanat olivat ensimmäiset, jotka hän aivoverenvuodon jälkeen onnistui pinnistelemällä tuottamaan. Mikä voima sanassa äiti onkaan.

Kun omasta äidistä on enää häivähdys jäljellä, herää harmituksekseen ajattelemaan kaikkia tekemättömiä asioita ja kysymättömiä kysymyksiä. Mutta vielä saimme laulaa yhdessä Äidin sydäntä käsi kädessä. Kumpi meistä se äiti siinä hetkessä olikaan, sillä ei niin liene väliä.