Tarinoita taivaan tapahtumista
Ufoaallosta Rääkkylässä puhutaan yhä – löytyypä wikipediastakin artikkeli aiheesta. Ja siinä jos missä on aineksia kunnon iltasaduksi.
Liina ei olisi millään malttanut mennä nukkumaan. Päivä oli ollut aivan liian jännittävä: Aamupäivällä mummo oli vienyt hänet naapuriin katsomaan koiranpentuja. Pieniä terävähampaisia vintiöitä, jotka kupsahtelivat kumoon tämän tästä. Iltapäivällä oli käväisty kirkonkylällä ostamassa uusia perunoita, sinappisilliä ja mansikkajäätelöä. Ja illalla mummo ystävineen oli kokoontunut pirtinpöydän ääreen pelaamaan korttia ja kertomaan hiuksianostattavia tarinoita.
– Mummo, kerro vielä niistä ufoista, Liina pyysi mummon tarttuessa iltasatukirjaan.
– Ufoistako, mummo kysyi vältellen.
– Ihanko oikeasti ne veivät sen siirtolohkon?
– Siirtolohkareen, mummo korjasi ja alkoi sitten kertoa.
Hän kun muisti, miten oli tytöntyllerönä leikkinyt ison kiven päällä – ollut milloin opettaja, milloin hienojen teekutsujen emäntä. Ja miten oli itkenyt ensi-ihastuksensa perään samaista lohkaretta vasten. Mieleen oli painunut myös tyrmistys, joka valtasi mielen eräänä valoisana alkukesän iltana.
– Kivi oli poissa, sitä ei vain ollut missään. Sukeltamallakin sitä etsittiin, mutta turhaan.
– Ufotko sen vei, Liina kysyi silmät pyöreinä.
– Niin no, mummo väisteli.
Haapasalmen katoamistapaus ei ollut ainoa laatuaan. Sen Liinakin tiesi. Muoriryhmä oli pohtinut pitkään kadonneiden valojen arvoitusta. Valojen, jotka näkyivät jään pinnan yläpuolella, mutta vain ohikiitävän hetken ajan.
Rääkkylän ufoaaltona näistä valokolmioista puhuttiin, kuulemma netissäkin.
– Pieniä vihreitä miehiä aalloilla, Liina hykerteli, mutta vakavoitui sitten pohtimaan.
– Voisiko ne valot olla majakan valoa. Samanlaista kuin muumeissa, silloin kun ne olivat siellä majakkasaarella, Liina pohti.
Mummo pyöritteli päätään ja muisteli vaimealla äänellä Paasveellä näkemäänsä näkyä.
– Iltauinnin jälkeen istuin enon mökin terassilla. Jostain kuului kaulushaikaran matala ääni, aivan kuin joku olisi pulloon puhaltanut. Ja silloin näin sen, punaisen pylvään rannassa.
– Mikä se oli, Liina henkäisi.
– Paasveen pirusta puhuvat, mutta tiedä sitten, mummo totesi mietteliäänä.
Liinan silmät olivat lautasen kokoiset. Ei kai valo voi tyhjästäkään ilmestyä? Ja sitten kadota mystisesti?
Saati sitten kuu.
– Mitä se Petra-täti sanoikaan niistä kahdesta kuusta, Liina kysyi.
Mummo muisti kyllä sen talvisen pakkasyön. Kuu loisti tummalla pohjolan taivaalla valaisten jäätiellä liikkuvien kulkua. Pakkanen nipisteli nenää.
– Näytti aivan siltä, kuin taivaalla olisi loistanut kaksi kuuta, hän kertoi pojantyttärelleen.
– Toinen kuista liikkui rauhallisesti ja oli niin alhaalla, että puiden latvat näkyivät sen yli. Vastarannan kohdalle päästyään kuu otti vähän korkeutta ja häipyi metsän taakse.
Liina mietti kuumeisesti, mikä kuu oikein oli. Hän ei laisinkaan uskonut, että pieniä, vihreitä miehiä oli olemassa, mutta.
– Mistä sanoista se ufo oikein tulee?
– Unidentified flying object – tunnistamaton lentävä esine, mummo vastasi.
Liina henkäisi.
– Kyllähän ufoja sitten on. Eihän kaikkia taivaalla liiteleviä juttuja tunnista millään, tyttö tuumasi.
– Niin, eihän sitä tiedä, mitä sinäkin kuulaina kesäöinä taivaalla näet, mummo sanaili silmää iskien.