Taikapölyä

– Äiti! Aapo on ollut padilla jo ainakin puoli tuntia, nyt on mun vuoro, Annika valittaa äidilleen, joka istuu punaisen henkilöauton etupenkillä.

Annikan perhe oli ostanut vanhan, mutta hyväkuntoisen mökin Heposelän rannalta.

– Olkaapas nätisti, Aapolla on vielä kaksi minuuttia ja neljäkymmentäkahdeksan sekuntia aikaa olla padilla, sitten on Annikan vuoro, Annikan äiti vastaa.

 

– Milja, muista ettet ui liian syvälle! Aina rannan myötäisesti, Esteri-täti huutaa juuri seitsemän vuotta täyttäneelle  siskontytölleen.

On aurinkoinen kesäkuinen päivä Liperissä.

– Tehdäänkö lettuja, Milja kysyy tädiltään tultuaan uimasta.

– Tehdään vain, täti vastaa lempeästi.

Esteri ja Milja rupeavat leipomaan lettuja. Samaan aikaan Annika ja tämän perhe tulevat uudelle kesämökilleen.

– Katsos Milja, nyt ne uudet kesänaapurit sitten tulivat, Esteri sanoo.

– Kukahan tuo tyttö on, Milja miettii ääneen.

 

– Aika pieni, Annika pohtii ääneen Miljan olemusta.

– No niin lapset, tulkaas niin äiti ottaa kuvan facebookiin, isi sanoo reippaasti.

Milja seuraa tarkkaan Annikan liikkeitä ikkunasta ja Esteri-täti lisää salaista ainesta lettutaikinaan.

– Milja, tule laittamaan salainen ainesosa taikinaan, hän huikkaa.

Milja kipittää taikinakulhon luokse ja ottaa käteensä tätinsä antaman lasipurkin. Purkki näyttää tyhjältä, eikä paina mitään.

– Joko taikapölyä on tarpeeksi? Milja kysyy pidettyään lasipurkkia hetken kallellaan kulhon yllä.

– On, voisit käydä keräämässä lisää taikapölyä puutarhasta.

– Okei, Milja toteaa iloisesti.

Hän pitää taikapölyn keräämisestä, se kutkuttaa kivasti sormissa. Milja ottaa siiviläkantisen purkin hyllyltä ja kirmaa ulos.

– Katso kulta, tuolla on joku sun ikäisesi tyttö, Annikan äiti sanoo iloisesti Annikalle osoittaen Miljaa, joka kipittää kohti puutarhaa.

– Tuo on varmasti mua nuorempi, joku pikkulapsi, Annika tiuskaisee.

– No viedään makuupussit ja patjat mökkiin, isä toteaa.

Milja kerää taikapölyä liljoista, samettiruusuista ja orvokeista yrittäen samalla seurata Annikan puuhia.

– Tässä, Milja sanoo ja laskee siiviläkantisen purkin pöydälle.

– Hyvä, sain letut paistettua. Niitä tuli vahingossa liikaa, joten voisit käydä viemässä niitä uusille naapureillemme, täti ehdottaa toiveikkaasti.

Milja mietti hetken, mutta ottaa lopulta Esterin valmiiksi laittaman lettuja pullollaan olevan korin ja lähtee kohti naapuria.

– Ai hei, oletko sinä tuosta naapurista, Annikan äiti kysyy Miljalta.

– Juu, Esteri pyysi minua tuomaan teille nämä letut.

– Oi kiitos, Annika tules tänne, Annikan äiti huutaa tyttärelleen, joka tulee ovelle ja huomaa Miljan.

– Hei, mie oon Milja, mie asun tän kesän Esteri-tädin luona tuossa naapurissa, Milja esittäytyy.

– Mä oon Annika, Annika sanoo.

– Te tytöt voisitte mennä vaikka leikkimään jotain, Annikan äiti ehdottaa.

– Missä siun koti on, Milja kysyy.

– Me asutaan kerrostalossa Pasilassa, Annika vastaa.

Milja ei tiennyt missä Pasila oli. Varmaan jossain Etelä-Suomessa, koska tyttö puhui hassusti – Milja miettii.

– Mitä leikittäisiin, Annika kysyy.

– Onko sulla uimapuku?

Annikka katsoo Miljaa ja lähtee juoksemaan mökkiä kohti. Kestää vain hetken, kun Annika tulee takaisin Miljan luokse kädessään vaaleanpunainen uimapuku. Tytöt käyvät uimassa ja tutustuvat paremmin toisiinsa.

– Uskotko sie keijuihin, Milja kysyy yllättäen Annikalta.

– En, nehän on pelkkää pikkulasten höpötystä, Annikka sanoo tietävästi.

– Jaa…, Milja toteaa, koska hän tietää, että keijuja on olemassa.

Milja ei ole koskaan nähnyt niitä, mutta on monesti kerännyt niistä tippunutta taikapölyä kukista tädin kanssa. Ja Ester-täti oli nähnyt nuorempana keijun, ja pystyy jopa tuntemaan niiden olemassaolon. Hän on sanonut, että jos Milja uskoisi oikein kovaa niihin, niin hänkin voisi aistia ne. Mutta jos Annika ei uskonut keijuihin, niin viitsiikö Milja edes yrittää saada häntä uskomaan.

– Nähdään huomenna, öitä, Milja sanoo Annikalle, kun ilta alkaa pimentyä.

– Moikka sitten.

– No… eihän se niin pikkulapsi ollutkaan vai, Annikan äiti kysyy Annikalta.

– No jaa… enpä tiedä, se puhu aika paljon keijuista, aika lapsellista, Annika toteaa äidilleen ennen nukkumaanmenoa.

 

Aamulla Annikan herätessä häntä odottaa ikävä uutinen.

– Annika kuule, siskosi on kaatunut mopolla ja on nyt sairaalassa, meidän täytyy lähteä Pasilaan nyt heti, äiti selittää uniselle Annikalle.

– En tahdo lähteä, vasta tulimme tänne ja ja…, Annika panee vastaan.

– Voisit ehkä jäädä Esterin ja sen Miljan luokse, jos he ottavat sinut pariksi päiväksi.

– Okei, menen kysymään, Annika sanoo ja lähtee saman tien naapuriin.

Annikan vanhemmat ja Aapo lähtevät ajamaan Pasilaan ja Annika jää Esterin ja Miljan kanssa syömään lettuja.

– Kiitos kun saa olla täällä, Annika kiittää Esteri-tätiä.

– Eipä mitään, haluatko lettuja?.

– Juu kiitos, ne olivat loistavia.

– Hyvä maku johtuu salaisesta ainesosasta, täti kertoo kohottaen katseensa Miljaan.

– No mikä se salainen ainesosa on, Annika hämmästelee.

– Eikö Milja ole kertonut sinulle, täti ihmettelee Annikan luodessa kysyvän katseen Miljaan.

– Uskotko sinä keijuihin, täti kysyy Annikalta.

– En, koska niitä ei ole olemassa, Annika sanooo suoraan.

Täti nostaa taikapölypurkin pöydälle ja kysyy Annikalta mitä purkissa on.

– Ei mitään, Annika vastaa tädin kaataessa Miljan keräämän taikapölyn pöydällä olevaan astiaan.

– Entäs nyt, täti tivaa.

– Ei, siinä ei ole mitään, en ole enää vauva, mikä tämä leikki on, Annikka alkaa jo hiukan hermostua.

Täti jää katsomaan mietteliäänä Annikaa, kun tämä ja Milja menevät ulos leikkimään.

– Leikitäänkö keijuja, Milja ehdottaa.

– Aarh, en jaksa teidän keijuhöpötyksiänne enää, menen kävelylle, Annika sanoo vihaisesti.

– Varo, ettet eksy metsään, Milja yrittää huutaa Annikalle, joka on lähtenyt juoksemaan metsäpolkua.

Annika juoksee pitkin kapeaa metsäpolkua, joka haarautuu koko ajan entistä useampaan polkuun. Lopulta Annika on juossut niin kauan, ettei enää jaksa. Ruohikossa tuhisee siili ja kauempana loikkii jänis.

Hän kiipeää kalliolle ja istahtaa miettimään: Entä jos keijuja olisikin olemassa, miltähän ne näyttäisivät.

Annika istuu kalliolla melkein kaksikymmentä minuuttia, kunnes hän on valmis palaamaan Miljan ja Esteri-tädin luo. Hänelle tulee vain pienoinen ongelma, missä heidän mökkinsä on?

– Esteri-täti, Annika juoksi metsään, eikä ole vieläkään tullut takaisin, Milja sopertaa tädilleen.

– Hmm.. metsään on melko helppo eksyä, miksi et sanonut heti kun hän lähti.

– En tiedä, en jotenkin ymmärrä Annikaa, Milja selittää.

– Annika on saatava turvallisesti kotiin ennen kuin nuo tummat pilvet tulevat tänne,” täti sanoo tomerasti.

– Mutta kuinka löydämme hänet. Metsä on valtava.

Emme me löydäkään, täti toteaa ja katsoo taikapölyä. Täti lähtee penkomaan puuarkkuaan, jossa hän säilyttää kaikkia tärkeitä esineitä. Lopulta hän nostaa pölyisen tuohesta tehdyn torven Miljan eteen.

– No niin, on siitä aikaa, kun viimeksi piti käyttää tätäkin torvea, Ester-täti miettii.

– Tuopas purkillinen sitä hienojakoista tulppaaneista kerättyä taikapölyä.

Milja nostaa pienen purkin hyllyn perältä. Täti ja Milja menevät ulos ja täti tupsauttaa taikapölyä torveen.

– Haluatko sinä puhaltaa, täti kysyy Miljalta.

Milja tarttuu torveen ja puhaltaa siihen oikein kunnolla, mutta mitään ei kuulu. Vain taikapöly on tupsahtanut torvesta kauniisti leijumaan ilmaan.

– Eikö se toimi.

Maltahan täti sanoo hiljaa. Pian alkaa kuulua pientä helinää ja siipien viuhdatusta. Vaikka Milja ei näe mitään, hän pystyy kuvittelemaan ja tuntemaan keijujen läsnäolon.

– Nyt hyvät ystäväni, auttakaa Annikaa löytämään takaisin metsästä, täti huutaa lempeästi keijujen lähtiessä kohti metsää.

– Vau, täti mie tunsin ne, mie tunsin ne keijut, Milja pomppii innoissaan.

 

Pilvet ovat tulleet lähemmäs ja ensimmäiset vesipisarat tippuvat Annikan nenälle.

– Kuinka pääsen kotiin, en tahdo olla enää yksin?” Annika parkaisee ääneen.

Samassa Annikan eteen tulee valopiste. Ja toinen. Ja kolmas. Ne muodostavat sanoja: me autamme.

Annika säikähtää aluksi, mitä on tekeillä. Kunnes ymmärtää, mitä tapahtuu. Ne olivat keijuja. Annika alkaa kuulla helinää ja siipien suhinaa, hän tuntee keijujen läsnäolon. Keijut vaihtavat muodostelmaa, ja nyt Annikan edessä on nuoli, joka osoittaa yhdelle poluista. Annika lähtee seuraamaan nuolta.

– Jokohan keijut löysivät Annikan, Milja miettii.

– Uskon niin, he ovat varmasti kohta jo täällä, täti rauhoittelee.

Samalla Annika seuraa keijuja pitkin kosteita polkuja sateen yltyessä. Viimein Annika tunnistaa Esteri-tädin mökin puiden lomasta. Hän lähtee juoksemaan kohti mökkiä iloisena keijut perässään.

Kun Annika on päässyt mökin portille, alkaa sataa oikein kunnolla. Keijut ovat jo kadonneet Annikan takaa omiin suojiinsa.

– Annika, Milja huutaa Annikan tullessa sisälle.

– Onneksi löysit takaisin, täti sanoo helpottuneena.

– Ette arvaa mitä minulle kävi, Annika sanoo iloisena ja rupeaa selittämään, kuinka keijut tulivat ja auttoivat.

Annika on päättänyt, että hän haluaa viettää koko kesän Miljan kanssa mökillä ja kerätä taikapölyä ja opetella mistä kukasta saa mitäkin erilaista pölyä. Koska nyt hän uskoo keijuihin.

Mutta nyt Annikaa väsyttää niin paljon, että hän haluaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna Milja kysyy Annikalta mitä tuossa lasipurkissa on?

–Taikapölyä!

 

Teksti: Minttu Kurki