Huti, väärä ja laiton

Eeva Parviainen päihittää hutunkeitossa päätoimittaja Jari Partasen.

Osuukohan sitä palloon ja sattuuko pallon tielle räpylä vai päätoimittajan naamavärkki? Näitä tuli pohdittua, kun sain idean haastaa Superissa pelanneen ja nykyään pesäpallojuttuja opettajan työn ohessa kirjoittavan Eeva Parviaisen totiseen taistoon Viinijärven pesäpallokentällä.

Itse olen pelannut pesäpalloa poikasena ja koulussa. Minkäänlaista pesäpallotaustaa minulla ei ole, mutta Eeva on tutustunut lajiin suunnilleen siitä asti, kun oppi kävelemään. Hän aloitti ViU:n riveissä Superissa 17-vuotiaana 2006 ja lopetti 2014 maisteriksi valmistumisen sekä työelämän kiireiden takia.

– En ole pelannut sen jälkeen missään. Pelasin lähinnä polttolinjassa kakkosvahtina ja sisällä vaihtolyöjänä. Porukassa pelaaminen kiinnostaisi vieläkin, mutta harjoittelulle ei ole aikaa. Pelaaminen on korvaantunut pesäpallosta kirjoittamisella, Parviainen selvittää.

Ennen kisailun alkua mietittiin molemmat, että suuria eroja ei välttämättä synny, koska Eevan pelaamisesta on aikaa ja minulla on taas hieman palloilutaustaa, joskaan ei pesäpallosta. Ikäeroakin meillä on jo vuosikymmeniä. Pallon kiinniottajiksi saimme ViU:n E-junioreista Amanda Piiroisen, Saana Lavikaisen, Pinja Koivuselän ja Minja Tanskasen.

Lämmittelynä heittelimme palloa toisillemme. Minä pidin räpylää kädessä parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Pallot jäivät yllättävän hyvin räpylään. Mitä nyt sanoin Eevalle, että ei heitä mitään polttoheittoja. Ne jäisivät kyllä kiinniottamatta.

Seuraavaksi siirryttiin pituuslyöntiin. Tämä vaihe hirvitti etukäteen, koska kaukaisten muistojen mukaan pallosta ohi lyöminen oli enemmän todennäköistä kuin osuminen. Mitä vielä, osuin palloon yllättävän hyvin, mutta Eeva pisti kyllä paremmaksi pituuslyönnissä.

Huomasin pian, että kyse on tekniikasta, vaikka voimallakin on merkitystä. Hävisin pituuskisan ainakin viidellätoista metrillä. Omat osumat eivät olleet kovin puhtaita. Eevan lyöntejä kiinniottaessa huomasin, että pallon lentolinjan arviointi oli alussa vaikeaa. Ryntäsin lyöntiä vastaan innoissani koppia varten, mutta pallo sujahtikin metrin verran yli.

Tarkkuutta koeteltiin kahdella tavalla. Juniorit menivät ykkös- ja kakkospesän välille. Minä ja Eeva heitimme kiinniottajille, jotka saivat ottaa vain yhden sivuaskeleen. Tämä osio meni jokseenkin tasan. Vain muutama pallo karkasi sivusuunnassa tai jäi vajaaksi.

Finaaliksi keksittiin etukentälle kaksi roskapönttöä, joiden välistä pallo piti saada siten, että pallon oli osuttava maahan ennen pönttöjä. Yritimme nostella tolppia toisillemme, mutta tolpat ja taktiset väärät jäivät vähiin vähäisten lukkarikokemuksien takia. Tässä osiossa osuin yllättäen Eevaa paremmin pönttöjen väliin.

Huteja, vääriä ja laittomia tuli vähän ainakin minun taitotasoon nähden. Onneksi ei tarvinnut juosta pesävälejä. Siinä olisi viileässä kevätkelissä käynyt huonosti ja aika olisi painunut välttävän ja surkean rajamaille. Toivottavasti meitä auttaneet E-tytöt pelaavat joskus taas ViU:n edustusjoukkueessa – sarjatasoa ei uskalla arvata.

Jaa:

Facebook