Lähihistoria tekee menneestä kiinnostavan

PÄÄKIRJOITUS Minua kiinnosti aikoinaan keskikoulussa liiemmälti kaksi kouluainetta. Ne olivat historia ja liikunta. Jälkimmäinen johti loppumattomaan kiinnostukseen liikkumiseen ja ennen kaikkea pallopeleihin. Ne hullaannuttavat vieläkin suorituksiin, joista ei välttämättä jää kerrottavaa jälkipolville. Mutta kuntoa ja elämäniloa ne ovat tuoneet roppakaupalla.

Uskokaa tai älkää, mutta ainoa aine tai kokeet, joista minulla oli kymppi todistuksessa, oli historia. Käsittämätöntä, kun ajattelee kuinka kuivaa historian pänttääminen oli koulussa aikoinaan. No, joka tapauksessa kiinnostus johti aikoinaan historiantutkijan koulutukseen. Jo opiskeluaikana esille nousi mikrohistoria, joka tarkoitti hallitsijoiden ja hallitusten tutkimisen sijasta kylien ja yksittäisten, ”tavallisten ihmisten”, historian tutkimista ja/tai heidän kohtaloidensa kytkemistä suurimpiin kehitysaskeliin.

Tästä lähihistorian tuntemisen muodikkuudesta tai korostamisesta ovat hyviä esimerkkejä lukuisat kylähistoriat, joita on tehty maakunnassakin jopa kymmenistä kylistä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Liperissä asiaan innostuttiin kovasti jo 1990-luvulla. Toimituksen kirjahyllystä löytyy Salokylää, Komperoa, Tutjua, Vaiviota, Viinijärveä ja viimeisimpänä Käsämää, vain osan mainiten.

Monen kirjan takana on joukko innokkaita tai innokas kirjoittaja. Teokset eivät ole yleensä ammattihistorioitsijan tekemiä tai niin sanottuja tieteellisiä tutkimuksia. Ei niiden sitä tarvitse olla, mutta tekijöiden ja myös lukijoiden on syytä olla kriittisiä kirjojen kansiin laitettujen tietojen sataprosenttisesta totuudesta. Erehtyminen on inhimillistä, kun mukaan lasketaan ihmisen muistin hataruus tai suoraan sanottuna parhain päin muistaminen.

Tänä vuonna valmistuva Rääkkylän kunnan historia on hyvä esimerkki ammattilaisen tekemästä historiateoksesta, jossa lähteet ja viitteet ovat kohdallaan. Teokset ovat aina tietysti tekijöidensä näköisiä. Kaikki historiateokset ovat arvokkaita, koska ne valottavat aikakautensa ja tekijöiden tapaa tuntea menneisyyttä. Tässä tuskin kannattaa toistaa ajatusta: ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta. 

Jos vielä palataan meneillään olevaan Ylämyllyn alueen kuvien ja tarinoiden keräämiseen, niin alueen historian talteen ottaminen on erityisen tärkeää. Ylämyllyn muutos 50 vuoden aikana ollut dramaattisen suuri. Katsokaa vaikka sitä karttakuvavertailua Vesajoen teoksesta, joka oli esillä Kotsarissa hiljattain.

Voisi kuvitella, että lähihistoria olisi kiinnostavaa ”vanhojen partojen” lisäksi uusille asukkaille ja Liperissä syntyneille nuorille, jotka ovat eläneet muutoksen keskellä. Heille uusi ja muutos on itsestäänselvyys, mutta onko menneisyys ja historia sitä?