20.7.2019
Parrass valoissa, tai ainakin parran sängess
Alkusysäyksen estradilla olemiseen sain 1960-luvun puolivälissä ekaluokan joulujuhlassa. Olen pienestä pitäen ollut huono pitämään puoliani, ja jo silloin jäin tapani mukaan täytekakkujonon viimeiseksi. Kun viimein sain kakkupalan lautaselleni, tuli opettaja ilmoittamaan, että minun pitäisi jo olla luokan edessä ryhmän mukana joulurunoelmaa esittämässä. Survoin paniikissa suuni täyteen kakkua, jota sitten epätoivoisesti yritin esityksen aikana nieleskellä. Viimeisen murusen nieltyäni olikin esitys sopivasti ohi.
Vuosikymmeniä keskityinkin kakun syöntiin, minkä kaikki minut ulkonäöltä tuntevat varmaan huomaavatkin. Nyttemmin takaisin Rääkkylään palattuani jouduin kauhukseni huomaamaan, että minun pitää toisinaan puhua julkisesti. Näissä tilanteissa olen usein törmännyt hetkiin, joissa olen joutunut vastaamaan kysymyksiin, joihin minulla ei ole ollut mitään valmiuksia vastata.
Uutta elämäntilannetta analysoidessani aivan sattumalta keskustelin Koskelon Kirsin kanssa. Hän kertoi, että Riäkkyteatteri tarvitsisi miespuolisia henkilöitä roolihahmoiksi erilaisiin produktioihin ja että pelkkä sukupuoli riittäisi valintaperusteeksi.
Koska toinen luonteenpiirteeni on, etten tunnista vaaraa, enkä oikein osaa sanoa ei, suostuin kysymään neuvoa kotoa. Sieltä sain kannustavan vastaanoton ajatukselle. Vaimo totesi ”No olisitpa edes sen aikaa muualla”, tytär tuumasi ”Siellä saisit pelleillä, niin ei kotona tarvitsisi”.
Siispä suostuin.
Heti ensimetreillä pääsin mukaan parin illan mittaiseen Eija Vilppaan vetämään improvisaatio -koulutukseen. Kyseinen koulutus sai minut ymmärtämään, että valmiiksi pureskeltuja ja taustaselvitettyjä kommentteja ei todellakaan tarvita, vaan esimerkiksi julkisessa tilaisuudessa voi hyvinkin vastailla ihan fiilis pohjalta; niinhän kysyjätkin useimmiten tekevät.
Nyt parin ohjatun näytelmän kokemuksella olen tosin alkanut epäillä, että ehkä jonkinlainen käsikirjoitus saattaisi olla ihan hyvä. Ainakin onnistuminen sellaisen avulla on todennäköisempää, eikä kakkupalaan tukehtumisen tunne välttämättä ole koko aikaa päällimmäisenä.
Kalevi Harinen – kirjoittaja on rakennustarkastaja ja harrastajanäyttelijä
Tietoa kirjoittajasta
