Rovasti rauhoittuu viltin alla

Eija ja Paavo Ratilaisen kodissa joulu on tapansa mukaan tullut tekemättäkin. Kun yksi lapsista on syntynyt 22. joulukuuta, joulupuuhat aloitettiin aikanaan synttäreiden jälkeen, kolme yötä ennen joulupäivää. Kun Taipaleen seurakunnan pitkäaikainen kirkkoherra on nyt eläkkeellä, ei pakollisia kiireitä ole enää työn puolestakaan.

– Tänä vuonna Hannan ja Jussin perheet saapuvat jouluksi ja Iisakin perhe tulee tammikuussa, Paavo Ratilainen kertoo Skotlannissa, Helsingissä ja Saksassa asuvista lastensa perheistä. 

Jouluaattoiltana Ratilaisessa syödään joulupuuroa ja vadelmakeittoa, joka uppoaa kaikille. Lahjat tuo pukki. Jouluaamun hartauden jälkeen paasto on takana ja kahdeksan kilon kinkuista ensimmäinen nostetaan pöytään kenties jonkun laatikon ja paistin viereen.

– Touhottaminen jää nyt varmasti vähemmälle, pariskunta painottaa.

– Hämmentävintä tässä on, että nyt kaikki on mahdollista, Eija Ratilainen katsoo miestään.

Nuorisotyötä parhaimmillaan

Kirkkoherran työ leimasi 26 vuoden ajan isä Paavon arkea, mikä myös painoi omaatuntoa.

– Normi työpäivä oli 15–16 tuntia, alussa tuli tehtyä 20 tunninkin päiviä.  Sitten yksi lapsista mietti jo pois kotoa muutettuaan, että miten hän koskaan osaa olla yhtä hyvä vanhempi kuin me olemme olleet, Ratilainen liikuttuu.

Nuorena miehenä Paavo Ratilainen ehti olla töissä kirjapainossa, opiskella ja olla uskonnonopettajana. Kesken kirkkoherran vaaliajan vuonna 1997, Ratilainen käveli pappilan pihalla ja potki maata, jolloin sieltä nousi kolikko vuodelta 1922.

– Arvelin, että varmasti täältä sitten palkkaa riittää ainakin vuoteen 2022. Olisin kyllä jäänyt uskonnonopettajaksi, jos hommia olisi riittänyt. Parasta nuorisotyötä on kasvattaa omia seurakuntalaisia, edelleen kirkkoherrana opetustöitäkin tehnyt Ratilainen linjaa.

Normaalina työpäivänä isä Paavo saattoi piipahtaa pitämässä Polvijärvellä aamunavauksen, Outokummussa työntekijäpalaverin, piipahtaa matkalla kodeissa ehtoollisia jakamassa, tehdä paperitöitä ja pitää illalla kokouksen. 

Toisaalta hänet tunnettiin käteväksi käsistään. Säynelammen leirikeskuksen maalaukset ja kalusteiden asennukset ovat hänen käsialaansa. Kun Taipaleen kirkkoon tuli uudet kellot, niin rovasti kantoi ne selässään torniin ja hilasi ylös kiinni.

Vuosien aikana mieleen jääneistä kohtaamisista moni on kirvoittanut surun hetkelläkin iloa. Kerran hän oli lähdössä viemään nilkkansa nyrjäyttänyttä leiriläistä Polvijärven terveyskeskukseen, kun viereiseltä vanhainkodilta tuli puhelu.

– Hoitaja soitti, että yksi potilas on lähtölaskennassa. Perillä kävi ilmi, ettei yli 90-vuotias mummo ollutkaan ortodoksi. Menin kuitenkin käymään ja kyselin, että miksi hän minut oli pyytänyt paikalle. Hampaaton mummo nauroi ja vastasi, että ”huvin vuoksi”. Jälkeenpäin kuulin, että mummo oli palannut vielä kotiin asumaan 1,5 vuodeksi, Ratilainen tarinoi.

Musta vyö vie valmentamaan

Vaan nyt on ollut rovastilla aikaa matkustella, mökkeillä, raivata kirjahyllyä, lukeakin välissä, ja harrastaa kotipuuhia.

– Kolakävely, sitä taitaa olla huomisellekin ohjelmassa. Myös 6-vuotiaalle Iidalle on kola odottamassa, sillä hän on ensimmäistä kertaa talvella Suomessa, vaari viittaa vanhimpaan lapsenlapsistaan.

Viikkorytmissä miehen pitää judoharjoitukset.

– Minulla on musta vyö ja siniset henkselit, valmentava ja itsekin kamppaileva Paavo Ratilainen naurahtaa.

Kalenterimerkintöjä tuovat myös pari luottamustoimea sekä satunnaiset ”työt”. Toistaiseksi hän ei ole luvannut sijaiseksi, mutta yksittäisiä kasteita ja hautajaisia on isän ollut ilo hoitaa.

Perhe muutti vuonna 1990 Liperin Salokylälle kaupaksi rakennettuun taloon, jossa oli autotalli. 

Siellä lepää Eija Ratilaisen ensimmäinen ja ainoa auto, hänen isänsä ostama kuplavolkkari.

– Se on ollut lähtövalmiudessa remonttiin jo 16 vuotta. Joksikin vapuksi se valmistuu, isäntä tuumaa.