Ihmisiä suviyössä. Ja jotain muutakin

Tämä tarina on tosi. Näin tapahtui eräänä kesäyönä Liperin ja Rääkkylän raiteilla, likellä Oriveden aaltoja.

 

Jutta

Kesäauringon säteet häipyvät leipäpitäjän pellon reunaan värjäten taivaan punakaksi. Lintuemot sirkuttavat tuutulaulua poikasilleen ja illan viimeiset villakoirat ulkoiluttavat omistajiaan. Kurvaamme paikallisen huoltoaseman pihaan ja ammun pistoolilla menovettä japanilaisen ratsun tankkiin.

– Katsopas sitikania! On yöjuoksulle lähtenyt, tuumaan pupujussin loikkiessa tien poikki.

Perässä kipittää kookkaampi otus. Hämärässä nelijalkainen eläjä muistuttaa eniten ahmaa, kenties kettua.

– Myöpä ei olla jäniksen selässä. Meillä on koko yö aikaa jaella näitä lehtinippuja. Lissukin kaipaa omaa kotsariaan vasta puoli viiden tietämillä, Hanna naurahtaa toimituksen tuntemaan aamuvirkkuun viitaten.

Eivätpä ole ennen postilta apua kyselleet. Epäonnisten tapahtumien summana auton peräloora ja takapenkki on ladattu täyteen huomisen päivän aviiseja. Eväiden voimalla lähdemme kohti ensimmäistä rastia, Kuoringan levikettä.

 

Hanna

Jutta naksauttaa vilkun vasemmalle tismalleen sillä hetkellä, kun puhelimeni pirahtaa soimaan. Partanen, lukee näytöllä. Pomo soittaa.

– Niin, mistä ne lehdet pitikään hakea, paikallisaviisin johtoporras tivaa yksityiskohtia.

Hoen Ylämyllyä yhtä tekopirteästi kuin lottopalloja tulkitseva tyttö vääriä numeroita. Ylämyllyn lajittelukeskukselta lehdet, jako Ylämyllyn alueelle – Honkavaaralta Vaivioon.

– Selvä. Hep, Partanen päättää puhelun.

Kun nyt vain eivät eksyisi. Mielitietty ja kartturin pesti ei aina ole ollut kaikkein toimivin yhdistelmä.

 

Jutta

Harmaa valtatie vilisee renkaiden alla. Pian edessä vasemmalla siintyy tyyni Kuoringan pinta. Paikallinen kylänmies jo odottelee meitä, kun kurvaamme Liperin rivieran rantaan.

– Vien osan heittolaatikoihin. Loput saavat hakea tästä kioskilta omansa, hän nappaa pari nippua.

– Nessi. Nessi hei! Mihinkäs sinä ehdit livahtaa? Räksyttäjä karkaa aina kun mahdollista uimaan, mies tuskailee.

Katseeni vaeltaa syvänteen reunalle. Poijun tietämillä vilahtaa jotain kiiltävää, aivan kuin jättimäinen kala olisi noussut hetkeksi pintaan. Hieraisen silmiäni. Lienen nähnyt näkyjä.

Mies jää etsimään koiraansa, jonka panta kelluu rantavedessä. Meidän on pakko jatkaa matkaa.

 

Hanna

Käsämäläisen huoltoaseman valot kutsuvat kahville ja suklaakuorrutteiselle jäätelölle. Kurvaamme pihaan ja tiputamme jakelijalle tanakan nipun tuoreita uutisia.

– Vai ovat Kotsarin kottaraiset laajentaneet liiketoimintaansa myös jakelupuolelle, Marko Pippuriselta kuulostava mies vinoilee.

– Ei sillä, pitää tässä meikäläisenkin kaikenlaista askaretta keksiä. Pelkkä ihmisten varjostaminen ei elätä.

Nakkaamme miehen suuntaan pari työllistymisvinkkiä ja kaasutamme tiehemme, kohti Viinijärveä. Aavistamatta ollenkaan, mikä meitä siellä odottaa.

 

Jutta

Toinen käsi ratissa, toisessa räpylässä suklaapatukka. Vilkaisu oikealle ja kurkistus vasemmalle. Kyllä Taipaleen teillä tasoristeyksiä riittää. Raiteet kumisevat kummasti, lie jotain tuloillaan.

– Tuossa talossa kävin juopottelijaa jututtamassa, Hanna viittelöi.

Hiekkatie vie rinnetalolle, jossa viinijärveläinen asiamiehemme majailee.

– Katsopas kummaa! Täällä ollaan vielä työn touhussa, apukuski huikkaa viitaten valaistuun tupaan.

– Astalo sentään! Mikä tuolla miehellä on kourassaan, Hanna huudahtaa.

Jarrutan jetsulleen ja vilkaisen avoimesta auton ikkunasta talolle päin. Ehkä joku varjo siellä vilahti, mutta ketään ei enää näy. Kunnes parin sekunnin päästä etuovi lävähtää levälleen.

– Jokos työ nyt tulitte. En mie vielä joua kylille, karvalakkinen heppu huutaa närkästyneenä.

Ojennamme herralle paksun nivaskan huomisen lukemista ja häivymme sen enemmälti kyselemättä.

Tänä yönä tapahtuu kummia.

 

Hanna

Taipaleen kaunis kirkko jää vasemmalle, punaiseksi maalattu valistustalo oikealle. Öinen maantie on hiljainen, vastaan ajaa vain pari motoristia mustissaan. Äkkiä Jutta polkaisee pirssimme jarrut pohjaan ja pölläyttää piennarta peittävää hiekkaa kuin rallikuski ikään. Auton täyttää valikoima kirosanoja.

– Komperoonhan meidän piti kääntyä, Jutta jatkaa hieman painokelpoisemmin.

Siikakosken suuntaan siis. Siikakoskelle, jossa aikoinaan kudottiin sarkavaatteita Venäjän armeijalle ja loimia hevosille. Ja olihan orastavalla teollisuuspaikkakunnalla sahakin.

– Katso, Jutta kiljaisee keskeyttäen harhailuni historian poluilla.

Viljapellon laidalla vilahtaa jotain valkoista. Nainen yöpaidassaan on hento ja höyhenenkeveä, näyttää kävelevän jokusen tuuman maanpinnan yläpuolella. Kunnes katoaa jonnekin savusaunan tuolle puolen.

– Mikä ihm… aloitan.

– …een kaahari tuolta on tulossa, Jutta jatkaa.

 

Jutta

Hidastan vanhan kivisillan ja ruismyllyn tuntumaan. Suoran päästä nousee atomipommin lailla hiekkapilveä. Kosken kohina häipyy saksalaisten hevosten jylinän alle: päätoimittaja tietenkin.

– Niin että Ylämyllyltä Vaivioonko ovat matkalla, Hanna naurahtaa.

Pirssi pysähtyy tiukan jarrutuksen jälkeen sillan toiselle puolelle ja Partanen peruuttaa kohdalle.

– Myö sitä Heponiemen kautta oikaistiin vähän.

– Ei teidän pitänyt Käsämään asti tulla. Myö on hoidettu jo nämä huudit, murahdan.

– No kelpasihan nuo lehdet Tebiksellä. Semmoinen elämää nähnyt vatsakas heppu ne nappasi kyytiinsä ja alkoi palkkaa tivata, päätoimittaja tokaisee – eikä jää selittelemään enempää ja kaasuttaa apukuskin kera matkaan.

 

Hanna

Jokin siivekäs pyrähtää lentoon hiekkatietä reunustavan ojan katveesta. Varkaudentiellä mennä huristaa maitoauto ja yksinäinen yöpyöräilijä. Kaatamontiellä Jutta epäilee nähneensä vilahduksen hirvestä ja valonvälkähdyksen kesäteatterilla. Jokunen kilometri myöhemmin paikallinen maanviljelijä ja urheilijalupaus saa jakamattoman huomiomme osakseen: hän kun treenaa juoksemalla pitkin peltoa kuskittoman traktorin perässä.

– Pogostan hiihtoon mahtaa treenata, arvelen.

– Ykkösvaihde on varmaan päällä, tuumaa Jutta.

Lehtinippu toisensa perään jää luettavaksi, ruodittavaksi ja kierrätettäväksi kun menopelimme lipuu kohti Leppälahtea ja sen ohi.

– Kohta ollaankin jo kirkonkylällä, Jutta toteaa kotvan kuluttua kaasujalka likellä lattiaa.

 

Jutta

Hautausmaan yllä leijailee usvaa ja Makasiinin ilmatilassa lokki. Kylä on hiljainen.

Kahvihammasta kolottaa jos totta puhutaan. Usvaa on puskettava putkeen vielä tunti jos toinenkin, joten on pelkkää viisautta etsiä virkistävää sumppia. Ja palomiehillä jos kellä sitä on tarjolla – josko vaikka juttuvinkin kertoisivat toimittajan retaleille.

Mutta kiireisiä tuntuvat olevan.

– Kävimme alkuyöstä maastopalon sammuttamassa. Tihutyöksi epäilivät, kun siellä oli palamattomia Kotsarin sivuja, hän rupattelee kupposen lomassa.

– Myö tarkastettiin yksi mummeli. Oli karannut yöpuvussa tien päälle.

Selityksiä vai lisää mysteereitä. Niitä on selviteltävä huomenna konttorilla.

 

Hanna

Nyt on kiire, kello käy. Tuskin huomaamme pappilan nurkilla haahuilevaa Europeauksen haamua ja fillarillaan sotkevaa juoppoa. Karautamme lossille ja kipaisemme sisävesialuksen kipparin työhuoneelle tivaamaan tuoreita norppahavaintoja. Norppiahan näillä vesillä näkee ihan yhtenään.

Oravisaloon saavumme näyttävällä väistöliikkeellä.

– Piip hullut, keskellä tietä, keskellä yötä, kuljettaja Kurki kiroaa.

– Oliko se… änkytän.

– Oli. Hääpuvussa.

Intoudumme spekuloimaan, millaisen näyn kohtaamme seuraavalla sillalla. Hautajaissaattueen? Parikymmentä peräkkäin taapertavaa ankkaa? Kuumailmapallon?

Varpasaloon vievä Ihalansalmensilta näyttää kuitenkin masentavan maantienväriseltä. Ei ristin sielua. Kunnes horisontissa näkyy pari auton etulyhtyjä.

– Kuorma-auto, havainnoimme.

Menopelin kylkeä koristaa kuva ehdasta, kotipaistoisesta karjalanpiirakasta.

Virkavalta sitä vastoin luottaa tekstin voimaan. Tienposkessa kytiksessä olevan miekkataksin teippaukset ovat tutun sinivalkoiset.

– Ja piiiitkä puhallus tähän, komea poliisimies pysäyttää matkantekomme hetkeksi.

 

Jutta

Ei ole otettu ei tänä yönä. Ei joutaisikaan, vaikka tarjottaisi. Vastalahjaksi/Nollatuloksen kylkiäisiksi sinivuokot saavat meiltä uusinta luettavaa.

– Onpas tämä tutun näköinen kansi, maijamies pohtii ääneen.

Saarille on jätettävä lehti poikineen.

– Mikäs valo peiliin heijastuu, hieraisen silmiäni.

– Maijan vilkkuvalot ne siellä vaan loistavat. Eihän tähän aikaan yöstä liiku kuin sinisiä ja vihreitä miehiä, Hanna tuhahtaa jakolistaa tarkkaillessaan.

Ohitamme sähkötolpan toisensa jälkeen viskellen lehtiä heittolaatikoihin.

 

Hanna

Vaaleankeltainen luurini värisee ja ääntelee. Toimittaja Lievonen soittaa jos mahdollista yhtä aikaa unisen ja kiukkuisen kuuloisena.

– Ja mitähän siellä saarilla mahtaa tapahtua, hän aloittaa.

Suunvuoroa ei sitten puhelinlankojen toiseen päähän liikenekään ennen kuin kollega on kertonut heränneensä kauneusuniltaan juttuvinkin vuoksi. Ei kuulemma ole Rääkkylän ufopitäjä-maine perätöntä sorttia, siinä määrin vilkasta on ilmaliikenne tänä yönä ollut.

– Niin että kai työ kuvan otitte ufoista, jos sellaisia kerta Varpasalon yllä leijailee, Lievonen jatkaa tykitystään.

Raportoin ylittävämme juuri Kivisalmen siltaa – sen lähemmäs taivasta ei tietojemme mukaan ole yksikään tunnistettava tai tunnistamaton objekti tänä yönä noussut.

 

Jutta

Jos hyvin tarkkoja ollaan, niin puoli metriä sillan pintaa ylempänä keikkuu jotain. Jotain kirjasta ja utuista.

– Se morsian taas. Yrittääkö se nyt kurkottaa Kivisalmeen?

– Onkohan neidillä joku hätä, tiedustelemme varovasti ferrarin ikkunasta.

– Rouva tässä jo ollaan. Ukko juoksi pissalle kesken kaiken. Jäi vielä seitsemäs silta ikuistamatta, kun tämä ensimmäinen kännykkäkuva ylivalottui ihan pilalle.

Kuva on susi. Olkoot valopallo tai tähdenlento, mutta lehtikuvaksi otoksesta ei ole. Sulhanenkin jo linkuttaa paikalle. Jotenkin tutunoloinen vanhempi herra…

 

Hanna

Pariskunta jää sillalle muistelemaan häitään ja ennen kaikkea hääyötään kun karautamme ratsullamme kohti kekälekunnan keskustaa.

– Kunhan tässä ei vain kalankääreitä oltaisi jakamassa, Jutta puhisee risteillessämme jossain kunnantuvan tuolla puolen.

Paikallisen hoitokodin pihaan ajaessamme epäilemme, että tulomme on ikuistettu. Pihavalot räpsähtelevät palamaan kuin salamavalot ikään. Mutta vielä mitä! Pihalla poikennut yöhoitaja katoaa vauhdilla nurkan taakse. Ketään ei näy missään.

– Täällähän sattui se kolkkaus, muistelen.

– Niin no, kollega kiertelee ja kaartaa pois pihasta.

Jälkeemme jää vain keltainen heittolaatikkoon voimailtu lehtinippu ja maassa lojuva, yksinäinen karvahattu.

 

Jutta

Kesäyö on laskeutunut Paksuniemen sataman ylle. Kahvila on sulkenut ovensa ja laiturin kyljessä kelluvissa veneissä vedetään hirsiä. Korviimme kantautuu vaimeaa kuorsausta italialaiseen tyyliin muotoillusta huvijahdista.

Äkkiä rantakoivikon katveesta kantautuu molskahdus ja viereltäni kiljahdus.

– Se on vain yöuimari, rauhoittelen kollegaa.

– Mie jo teitä ja teiän lehtiä oottelinkin, uimari huikkaa Orivedestä.

– Pulahin joutessani uimaan. Uikkaria miulla ei oo, joten kahtokaa toiseen suuntaan jos miehinen komeus ei kiinnosta.

Mutisemme jotain toimituksellisista kiireistä ja kaasutamme Rasivaaran suuntaan.

 

Hanna

Komean kuusikon juurelta kantautuu äänekäs puheenporina. Miestrio siellä pitää pikkuparlamenttia, yksi sankareista tupruttelee piippua. Kirkkaasta lasista valmistettu esine visiteeraa vuoroin jokaisen luona.

– Kah, millä asialla tyttäret? Vai tarvitseeko ees kyssyy, piipun jatkeena istuskeleva mies tiedustelee silmää iskien.

– Meillä on vielä yksi lehtinippu jakamatta, Jutta yrittää kieltäytyä miehen tarjoamasta pontikkapullosta, mutta tuumaa sitten, että kesäyö on pitkä.

Niemiseen kyllä ehtii aikanaan.