1.8.2016
Kap Hornia kiertämässä
Ihminen kuin vene itse on, kaipaa aina kaukorantaa! Lasse Mårtenson sen niin osuvasti aikanaan lauloi. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa.
Omat purjehdusfantasiani saivat täyttymyksensä edellisenä syksynä, kun liityin hollantilaisen purjelaiva Bark Europan miehistöön. Kolmimastoisen parkin purjeet nostettiin Texelin saaren edustalla Alankomaiden rannikolla.
Päämääränämme oli legendaarinen ja maailman myrskyisimpiin merialueisiin kuuluva Etelä-Amerikan kärki, Kap Horn. Tulisimme seuraamaan Willem Schoutenin ja Jacob Le Mairen reittiä. Hollantilaiset löytöretkeilijät löysivät ja kiersivät Kap Hornin ensimmäisinä ihmisinä vuonna 1616.
Ensimmäisen kuukauden aikana purjehdimme läpi Englannin kanaalin ja Biskajanlahden. Pohjois-Atlantilla vuoroin neljää kohti Eurooppaa vyöryvää matalapainetta vastaan. Niitä samoja, joita suomalaiset meterologit osoittelevat syksyisissä säätiedotuksissa todeten: ”Sunnuntaina sataa.”
Oikukkaiden tuulten puhaltaessa harjoiteltiin purjeiden nostamista ja laskemista. Tutustuimme 30-metristen mastojen korkeuksiin kiemurteleviin yli 300 köyteen ja kiipeilimme niiden perässä vuoroin käärimään, vuoroin vapauttamaan valkoisia purjeita. Turha sanoa, että alussa köysitikkaiden nyörejä tuli puristettua rystyset kalpeina.
Afrikan rannikkovesillä sateet olivat jääneet taakse. Sen sijaan aamuisin kantta kuuratessa ihmettelimme joka paikkaan tunkeutunutta punertavaa hiekkaa. Kapteeni selitti tuulen puhaltaneen terveisiä Saharasta.
Kap Verden kivikkoisilla saarilla poikettuamme alkoi kuukauden kestävä Atlantin ylitys. Kuten löytöretkeilijät vuosisatoja aikaisemmin, saimme tuntea nahoissamme tuulettomat hevoslatitudit. Termillä tarkoitetaan päiväntasaajaa ympäröivää tuuletonta vyöhykettä. Nimi periytyy espanjalaisilta purjehtijoilta, jotka saattoivat takertua rasvatyyniin kuukausiksi. Tuli pulaa vedestä. Kuolleet hevoset oli heitettävä yli laidan.
Pitkä valtameriylitys aiheutti kärhämää myös nykypäivän purjehtijoiden keskuudessa. Jatkuva helle, tyhjä horisontti ja itseään toistavat päivät saivat monen hermot kireälle.
Päivät kuluivat mastoja pystyssä pitäviä paksuja teräsvaijereita tervaten. Käytössä kuluneita köysiä vaihdettiin uusiin ja rapistuneisiin puuosiin siveltiin maalia. Silloin tällöin kannelta kajahti innostunut huuto. Laivan valkoista vaahtoa nostattavan keulan ympärillä pujahteli joukko uteliaita delfiinejä.
Brasilian rannikolle saavuttaessa merimies kuin merimies oli loman tarpeessa. Lääke löytyi Salvadorin satamasta öisten sambasessioiden ja sokeristen caipirinhojen muodossa.
Matkan viimeinen osuus purjehdittiin alas Etelä-Amerikan rannikkoa. Kolme kuukautta kestäneen merimatkan päätteeksi häämötti itsenäisyyspäivän aamuna horisontissa kivinen möhkäle: Kap Horn. Eteläisen pallonpuoliskon ikuisten tuulien ja jäätävän veden pieksämä lohduton saari.
Mustien kallioiden lipuessa ohitsemme sain kunnian tarttua ruoriin. Olo oli juhlallinen. Ei voinut olla ajattelematta hollantilaisia löytöretkeilijöitä 400 vuotta aikaisemmin. Tai ahvenanmaalaisen Gustav Eriksonin laivoja, jotka seilasivat viimeisinä rahtipurjealuksina päinvastaiseen suuntaan vuonna 1949.
Kap Hornin mustan kalliojyrkänteen painuessa taaksemme jäävään horisonttiin osoitti Drakensalmi voimansa. Perästämme puhaltanut koillistuuli kääntyi hetkessä raivoisaksi länsituuleksi. Purjeita taisteltiin alas metrien korkuiseksi kohoavan aallokon pyyhkiessä yli kannen.
Tulevan viikon aikana koettiin säätä lumi- ja raesateesta piiskaaviin sadekuuroihin. Purjeet repeilivät. Yövahdissa seisoskellessa kohosivat ympärillämme mainingit mustina vuorina korkealle kannen yläpuolelle. Kapteeni ja perämies vetäytyivät komentosillalle miettimään, kuinka laiva saataisiin puskettua myrskyjen läpi Tyynellemerelle.
Eräänä aamuna ihmettelimme laivan lääkärin kanssa veden sinertävää kauneutta. Aikaisemmin se oli vyörynyt ympärillämme harmaana massana. Pian kapteeni kertoi Euroopan olevan viimein matkalla kohti Magalhaezinsalmea ja purjehduksen päätepistettä, Punta-Arenasta. Edessä oli viimein se kauan kaivattu kaukoranta.
Siellä päättyy yksinäisen tie, kerran viimein rantaan rakkauden saaren, maininki niin levollinen vie.
Tietoa kirjoittajasta
Eemeli
Eemeli Surakka viihtyy Liperin ja Rääkkylän leveyksillä kesäkuukausina. Muun kalenterista löytyvän ajan hän toimittaa suuren seikkailijan ja maailmanmatkaan virkaa.