Alku ja loppu

Olohuoneen ikkunasta kimaltaa sininen järvi. Toisella rannalla on vihreä pelto, jota lammaslauma laiduntaa. Paljoa liperiläisemmäksi ei maisema käy. Auli Leskinen antaa katseensa levätä näyssä. Täällä ovat juuret. Ne vetävät puoleensa kuin magneetti. Melkein pitäisi maata syleillä. Ehkä syy piilee draaman kaaressa.

– Pidän tragediasta. Tarinoista, joissa on selkeä alku ja loppu, Leskinen toteaa kahvikupin huulilleen nostaen.

On tullut aika asettua aloilleen. Rauhoittua ja kirjoittaa.

Lapsena tarina oli toinen. Pienen kylän piirit tuntuivat satuja siniseen ruutuvihkoon kirjoittavasta tytöstä ahdistavilta. Veri veti maailmalle. Suomeen jääminen tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Ensimmäistä kertaa tie pyyhkäisi tytön mukaansa 17-vuotiaana. Silloin se vei kesätöihin Ruotsiin. Vuosien varrella polku johti lukuisiin maihin, Espanjaan kieltä ja hispanistista kirjallisuutta opiskelemaan, Etelä-Amerikkaan väitöskirjaa tekemään ja Afrikkaan kehitystyöhön. Viimeinen työetappi ennen Liperiin paluuta on ollut Suomen Madridin-instituutin johtaminen Espanjassa.

Paluun myötä yksi ympyrä sulkeutuu. Maaseudun hiljaisuudessa on aikaa muistella menneitä. Olla lähellä edesmennyttä äitiä, jonka kanssa välimatkaa oli eläessä usein paljon. Täällä ilmassa voi yhä aistia muiston läheisyydestä.

Vuosikymmen Chilessä

Vuonna 1992 tie pyyhkäisi Leskisen mukanaan Chileen, missä Augusto Pinochetin valtakausi oli päättynyt kaksi vuotta aikaisemmin. Maa eli murroksen aikaa, siirtymää diktatuurista demokratiaksi. Ensisijainen syy muuttoon oli väitöskirja, jonka Leskinen halusi tehdä sotilasdiktatuurin ajan proosasta. Samalla hän työskenteli Ylen Etelä-Amerikan kirjeenvaihtajana. Lopulta matka venyi yli kymmenen vuoden mittaiseksi.

Työ ja tutkimus loivat pohjaa myös vapaan kirjoittajan uralle. Leskinen poimii kirjahyllystä esikoisteoksensa Petojen ajan. Kannessa on kuva Atacaman autiomaassa seisovasta miehestä.

– Lyhyenkin uutisjutun takana on usein pitkä keskustelu. Toimittajan tehtävä on löytää haastattelusta kultajyvät. Paljon jää kuitenkin sanomatta, Leskinen toteaa.

Fiktiivisessä kirjallisuudessa ihmiskohtaloiden syvempi tutkiskelu saa uuden mahdollisuuden. Jokaiseen ihmiseen liittyy Leskisen mukaan tarina. Myös Petojen aika perustuu todelliseen henkilöön, Michel Nashiin, joka katosi Pinochetin valtakauden alussa.

– Kannen kuva on viimeinen, joka hänestä on otettu hengissä. Siinä hän istuu Atacaman autiomaassa sotilaiden ympäröimänä, Leskinen kertoo.

Kirja itsessään on fiktiivinen, mutta sen perusta on rakennettu kadonneesta henkilöstä jääneen dokumentaarisen aineiston pohjalle. Jos toimittajan tehtävä on tarkkailla, on kirjailijan tehtävä sukeltaa syvälle hahmojensa mieleen.

– Olen muun muassa käynyt läpi myös Michelin vaatekaappia hänen äitinsä suostumuksella.

Läpi käydään ihmisluonnon pimeimpiä puolia: kidutusta, kansanmurhaa, totalitarismia. Todellisessa maailmassa Michelin ruumista ei löydetty koskaan.

Draaman kaari. Tragedian selkeä kauneus. Kirjallisuuden kautta päätökseensä voidaan viedä myös polkuja, jotka todellisessa elämässä ovat jääneet vaillinaisiksi.

Paikka rauhoittua

Omaa tarinaansa pohtiessaan Leskinen naurahtaa. Jos häntä viehättävät kirjallisuudessa alku ja loppu, niin oman elämän kohdalla selkeiden linjojen löytäminen on vaikeampaa.

– Joskus olen ajatellut, että olin oikeasti aika uhkarohkea lähtiessäni noin vain yksin naisena matkustelemaan.

Maailma oli noihin aikoihin toisenlainen, suurempi.

– Jokaisella nuorella on tarve hakea maailmasta omaa paikkaansa. Itselläni oli tarve etsiä sitä jostain kaukaa. On niitä jotka jäävät ja niitä jotka lähtevät, kuten Tove Jansson kirjoitti, Leskinen lainaa.

Lopullisesti hän ei usko asettuvansa Liperiin. Nyt on kuitenkin aika rauhoittua ja kirjoittaa. Maaseudun hiljaisuus on siihen oikea paikka.

Tuohusten savu ortodoksikirkossa. Iltakävelyt koirien kanssa järven rannalla. Kaksi vuotta, ehkä kolme. Tähän asti Leskinen arvelee elämänsä kulkeneen kulloisenkin tunteen näyttämää tietä. Tänä keväänä se toi takaisin Liperiin. Kuka tietää mihin se johtaa seuraavana.