Kesät kentän laidalla

Sari Tanner

Erinäiset kesäillat ja viikonloput olen viettänyt kentän laidalla. Kannustaen poikaa ja joukkuekavereita futiksessa ja tyttöä hevosen selässä.

Itsekin olen saanut vuosien varrella kentän laidalta paljon ystäviä. Siellä ehti hyvin vaihtaa kuulumiset ja parantaa maailmaa. Kumma juttu, ettei se ole valmis vieläkään.

Tyttö meni ensin jalkapalloon kuusivuotiaana, ja pikkuveli seurasi porukan hännänhuippuna neljän vanhana. Ensimmäisen pelin koittaessa loppukesästä valmentaja joutui selittämään pojalle, että pitäisi olla viisivuotias päästäkseen viralliseen peliin. Oli aika pitkä naama pienellä miehellä.

Olisi poika mennyt moneen muuhunkin harrastukseen, mutta kun ei vanhempien aika riittänyt. Kesät pelattiin futista, talvella juostiin salibandyharkoissa.

Tytär siirtyi sittemmin kuvataidekouluun, soitteli hiukan pianoa, ja kävi välillä kaupungissa tanssitunneillakin.

Pojan mennessä lukioon opastin häntä, että nyt olisi pakko valita, yksi laji, yksi joukkue, enempään ei aika riitä. No, poika valitsi siinä kohti salibandyn, mutta juoksi kolmessa joukkueessa. Urheiluhullut ovat laji erikseen.

Vaikka lasten harrastamisesta onkin vaivaa ja rahanmenoa, suosittelen silti. Väitän, että poikani lähtee vielä ysikymppisenä vanhainkodin pihalle pelaamaan, jos vain saa kaverin ja pallon. Liikkuminen on hänelle ollut elämäntapa niin pitkään kuin nuorimies muistaa. Luulisi tuon säästävän yhteiskunnan varoja jatkossa.

Harrastukset ja varsinkin joukkueurheilu kasvattaa muutakin kuin kuntoa. Siinä oppii toimimaan porukassa – ja voittamaan, mutta myös häviämään.

Jaa:

Facebook