Sukellus kesäteatterivesiin
Kesällä kulttuuri maistuu nälkäisille ja janoisille. Kesällä kulttuurintekijöiden lukumääräkin moninkertaistuu. Mukaan tulevat kesäsoittajat, katupelimannit, karaokeklubilaiset, terassitrubaduurit, miimikot ja katupatsaat ainakin. Niin ja kesäteatterit, joita meidänkin kotikulmillamme, Liperissä ja Rääkkylässä, on ilahduttavasti kasvava määrä Paksuniemen estradin valmistuessa juuri parahiksi alkavaan suveen.
Enpä olisi vielä reilu vuosi sitten itsekään uskonut uivani kesäteatterin aaltoihin niin syvällisesti. Kuhan kokkeilen, aattelin. Vaan enpä arvannut mitä saisin.
Roukalahden kesäteatterin harjoituksia pidettiin kevättalvella kerran viikkoon Kivekkäiden talolla. Tuntui alkuun oudolle ja vaikealle samaistua roolihahmoon edes vähän ilman minkäänlaisia lavasteita. Teatterikuopan lumien sulamista ja sen oikean ulkoharjoituskauden alkua odotellessa tutkailimme kylätalon ullakon tarjontaa. Mikä aarreaitta täynnä lahjoitettuja ja muuten vain ”Nykäsen noudosta” haettuja, eri aikakausien vaatteita, kenkiä, peruukkeja, silmälaseja ja sen sellaista. Jokainen toimi itse itsensä ja toistensa pukijoina.
Lähestyvän kesän myötä harjoituskerrat tihenivät niin, että lopulta touko-kesäkuulla Ylämyllyn ja Roukalahden välistä pikitietä tuli kulutettua jo monta kertaa viikossa. Paine vuorosanojen muistamisesta kasvoi, ja Virolaisen tupakkilakko näki viimeiset päivänsä entistä todennäköisemmin. Minusta merkittävintä oli kuitenkin näytelmäperheemme päivä päivältä vahvempi hitsautuminen yhteen. Perhe kasvoi kevään edistyessä ohjaajasta näyttelijöihin, äänimieheen, avustajiin ja lopulta lukemattomaan talkoolaisjoukkoon rakentajista liikenteenohjaajiin ja kahvion emäntiin. Nauru, tsemppaus ja luottamus onnistumiseen olivat aina läsnä. Jokainen antoi oman osaamisensa, toinen some-mainostamiseen, toinen teatteriympäristön huoltamiseen.
Ensi-iltana huomasin jännittäväni aivan kamalasti. Jännittäminen on hyvästä. Se antaa valmiutta esiintymiseen, minkä tiesin jo ennakkoon laululavoilta. Mutta tämä oli uutta, olin uudella maaperällä. En onnekseni ollut ainoa, sillä niin nuoret kuin vanhemmatkin konkarit näyttivät kukin tuntevan omalla tasollaan samoin. Jokaisella oli omat konstinsa jännityksen taltuttamiseen. Minä pidin kiinni motostani: kaikkihan voi mennä ihan hyvinkin.
Menihän se, perheemme sai tekemisestään ihanaa palautetta. Joka ainut kerta, kun alkuun jännitys ja sitten väsymys ja lopulta kyllästyminen koettivat tehdä tenää, häipyivät ne kaikki aina pois lavalle astuessa. Parasta olivat tietysti tangot. Niistä mieleenpainuvimmat laulettiin elokuisissa yönäytöksissämme yleisön ollessa siellä jossain, valojen takana, pimeässä, meren yllä tähtivyönä.
Enkä hukkunut, vaikka niin jännitin. Tunsin uivani sulavasti kesäteatterin vesissä kuin itse saimaannorppa. Kiitos.
Anne Vänskä