Riäkky ja Tšehov ovat mainio yhdistelmä

Mitä tapahtuu, kun venäläinen klassikkokirjailija Anton Tšehov ja rääkkyläläinen Riäkkyteatteri laitetaan yhteen? Pitkäveteinen ja hapuileva tuotos vai pirun hyvin näytelty ja aina ajankohtaisia teemoja sivuava esitys. Se oli juuri tuo jälkimmäinen. Riäkkyteatterin tekemisen taso pysyy korkeana talvet ja kesät.

On sinänsä hämmästyttävää, kuinka ajankohtaista tekstiä Vanja-eno edustaa ja kuinka notkeasti näytelmän ohjannut Kirsi Koskelo ja näyttelijät käsittelevät asioita. Näytelmässä puhutaan luonnon ja metsien säilymisestä ja ilmastosta, vaikka kaiken ytimessä ovat ihmisten väliset suhteet – elämän raadollisuus rakkauksineen ja rikkauksineen.

Kasan venäläisiä klassikkokirjoja jo nuorempana kahlanneena voin suositella ajattomia teoksia, kuten Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Siitä eivät kirjat paljon parane. Vanja-enon sisältö tavoittelee jotain samaa. Sen Riäkkyteatteri on saanut hienosti tavoitettua.

Vanja-eno jatkaa mukiinmenevästi teatterin niukkaa lavastuslinjaa, jonka pääosassa olivat näyttelijöiden asut, samovaari, viinalasit, pöytä ja tuolit. Esitystä tukivat vähäeleiset äänet: musiikki ja sateen ropina sekä laukaukset. Vähäinen rekvisiitta korostaa näyttelijöiden osaamisen tasoa. 

Harrastajaryhmiä joskus vaivaavasta yksinpuheluiden määrästä tai niiden tasosta ei tarvitse olla riäkkyläisten kanssa huolissaan. Monologit tukivat näytelmän kulkua ja ne esitettiin sopivalla paatoksella tai vähäeleisellä tyylillä hallitusti.

Osaamisen taso

Riäkkyteatterin esitykset ovat sinänsä mielenkiintoisia, koska kesällä mennään selkeästi kepeämmissä tunnelmissa ja talvella jo lähtökohdiltaan ”vakavammissa” merkeissä. Myös näyttelijät vaihtuvat osin näytäntökauden mukaan. Yhtä kaikki homma toimii koko ajan. Katsottavaa riittää.

Näytelmä pyöri pääosin nelikon, johon kuuluivat Hermanni Nieminen, Anne Salin, Mammu Koskelo ja Kalevi Harinen, varassa. Pienemmissä rooleissa olleet tukivat heitä tomerasti. Nelikon osaamisen  taso on korkealla. Vuosia näyttelijöitä seuranneena voi todeta, että eteenpäin mennään jatkuvasti.    

Näyttelijät ja hahmot ovat erilaisia, mutta siitä syntyy sakean mukava soppa, jota ohjaaja Koskelo osaa hämmentää taitavasti.

Vanja-enoa pääsee seuraamaan marraskuussa vielä kaksi kertaa, samoin kuin tammikuussa. Kotiin ei kannata jäädä ainakaan sen takia, että näytelmä olisi mukamas vaikea aiheeltaan tai lähtökohdiltaan. Mitä vielä – hyvää esitystä ei kannata jättää väliin!