“Liperissä maa oli tasaista hiihtää”

Kotiseutu-uutisten liperiläislukija Jani Tolvanen luki Äitee – Siiri Rantasen tarina -kirjaa ja sai tietää kirjan sankarin asuneen aikanaan myös Liperissä.

– Mitähän muistoja Siirillä Liperistä on?, Tolvanen pohti paikallislehteen lähettämässään viestissä.

Otetaan siis puhelu Lahteen, jossa Rantanen on jo kohta 70 vuotta vaikuttanut.

Maanantaina 96 vuotta täyttävä Rantanen muistaa, kuinka nuoren perheen tie toi Tohmajärveltä Liperiin noin vuoden 1948 tietämillä.

– Mies perusti sepän pajan jonnekin kirkonkylän sivuun. Minä aloin sitten kunnantalolla siivoilla, ja siellä asuntokin oli, iso tupa, kamari ja sauna, Rantanen muistelee.

Siirin ja Kallen poika Martti oli Liperiin muutettaessa parivuotias. Kuopus Aarre syntyi Liperissä vuonna 1949. Kilpahiihtäjän ja äidin yhdistelmä oli sen verran harvinainen ilmestys 70 vuotta sitten, että toi Rantaselle lempinimen Äitee. Hiihtäjälegenda kertoo miehen katsoneen heidän pieniä lapsiaan, jotta hän pääsi hiihtämään.

– Liperissä oli tasaista maata. Hiihdin tien reunoja ja hevosteitä. Koulun pihalla muistan myös pyörineeni lenkkiä, Rantanen kuvailee kilometrien kerryttämistä.

Into noustava itsestä

Kun tulee puhe liperiläisistä Toivoloista, Rantanen muistaa hiihtäjä Helmin.

– Toivolan isäntä se saattoi meitä hevosella viedä Pärnävaaralle. Ainakin kerran muistan kilpailleeni Liperissä.

Siiri Rantanen pääsi yhteen ensimmäisistä Kotiseutu-uutisten kansista. Joulukuussa 1966 Lahdessa asunut Rantanen oli tuttavillaan Toivoloilla vierailemassa. Samalla reissulla hänet oli pyydetty opastamaan hiihtoleiriläisiä. Äiteen tuolloin antamat neuvot kestävät aikaa: “Jos tämä menee liian rankaksi, niin seurauksena on jäykistyminen ja yleensä myös kyllästyminen. Herkkyys ja into, joita molempia tarvitaan, häviävät. Jos nuori ihminen on nopea, herkkävaistoinen ja älykäs, niin hänestä tulee hyvällä ohjauksella hiihtäjä.”

– Kyllä se täytyy nousta omasta itsestä. Pitää olla itse halukas ja miettiä, mille urheilun alalle, Rantanen muistuttaa lajien kirjosta 54 vuotta myöhemmin.

– Minä olin lapsena touhun tyttö. Eno teki suksia ja kotitalon luona laskettiin mäkeä ja noustiin ylös ja taas laskettiin. Kun voitin kisoissa poikia, niin sanottiin, että tuossa on tyttö, joka mitaleja hiihtää. En ollut nynny. Ja toinhan minä kotiin pokaaleja – silloin jäi sukset levälleen eteiseen, Rantanen nauraa.

Siiri Rantanen huolehti itse suksistaan. Hän muistelee, miten hirsiseinän rakoja hyödynnettiin kärkien vääntämiseen.

– Ite tervasin sukseni. Kerran Liperissä kävin ohjeita Lappalaisilta, hän viittaa suksivoidetehtailija Tauno Lappalaiseen.

Liperi liian syrjässä

Lahteen tie vei 50-luvulle tultaessa, koska Liperistä oli liian vaikea lähteä reissuille. Olympiamitalit olisivat jääneet saavuttamatta, jos autoton perhe olisi jäänyt Pohjois-Karjalan korpeen asumaan.

– Piti lähteä, että pääsee ihmisten ilmoille. Mies oli nöyrä, vaikka yhdessä asioista päätettiin. Hän meni tätinsä luo Lahteen ja otti sieltä työpaikan, jotta minä pääsin hiihtämään.

Hiihtokaupungissa yksin asuva Rantanen on potenut viime aikoina jalkavaivaa, joka on vienyt hänet sairaalaan.

– Pois lähden, heti kun laskevat. Yhdellä jalalla ja rollaattorilla liikun nyt.

Rantanen lähettää terveisiä Liperiin.

– Kai siellä joku vielä minut muistaa, maastohiihtäjä heläyttää.

•