418 kilometriä
Herään puoli seitsemältä. Olen kahden miehen lempeässä puristuksessa. Toinen 36v. Toinen pian 2v. Lepään hiljaa ja kuuntelen heidän hengitystään. Hetken siinä on niin helppo olla, täynnä rakkautta. Tämän onnellisempi ei ihminen voi olla. Sitten nousen hiljaa ja puen lenkkivaatteet ja otsalampun. Jätän heidät lämpimään kotiin nukkumaan.
Juoksen aamu-usvassa pellon reunaa. On marraskuu, hiukan pakkasen puolella. Viisi koiraa humuaa nurmella nahistellen, leikkien, telmuten. Ottavat spurtteja ja joku haukkuukin. Ilma on niin kuulas ja hieno, askel pitkä ja kevyt.
Kuu laskeutuu ja aurinko nousee. Saavun kotitalolle. Keittiössä on jo aamupuuhat. Lapsi keikkuu omalla tuolillaan ja kiljahtelee. Hän puhuu jo lauseita, olen niin ylpeä. Siivoilen koiranpennun pissapaperit ja menen suihkuun. Vatsassa kipristää.
Lampaat hoidetaan. Vaihdetaan vaipat. Siivotaan keittiö. Lakanat pyykkiin. Kuivaan hiukset. Meikkaan, vähän. Pestään hampaat. Sylitellään. Silitellään. Pieni ihminen tuo kiireen keskelle pysähdyksen. Laukut ovat pakattuina.
Ajamme kaupunkiin pieniä teitä. Lapsi saa unet matkalla Joensuuhun. Junalle ollaan tässä menossa. Äitiä vie taas maailma. On vaikeaa olla kaikkea sitä mitä pitäisi. Pitäisi olla läsnäoleva äiti ja samaan aikaan luova kirjailija, miehestään huolen kantava puoliso. Väsynyttä virkistävä. Olen ollut itsekin käsittämättömän väsynyt viimeisen vuoden, nyt kaikki se uupumus on hetkeksi poissa.
Pieniä teitä ajetaan. Mattisenlahdentien varressa seisoo nautoja polviaan myöten liejussa. Pelloilla lepäävät puimattomat viljat. Tämä on ollut monille viljelijöille raskas syksy. Meille hiukan helpompi sillä emme viljele viljaa, lampolassa on tällä hetkellä viitisenkymmentä suomenlammasta. Tästäkin olen ylpeä, syrjäisyydestä ja elämäntavastamme. Polku ei ole helppo mutta se on omannäköinen.
Lapsi nukkuu vielä kun hyppään rautatieasemalla autosta. Ikävä tuntuu onttona tunteena vatsassa. Kävelen tuulessa junaan. Nelituntinen matka lupaa hetken aikaa paperin ja kynän kanssa. Annan viivan lentää ja ajatuksen virrata. Olen keksinyt parhaat tarinani junassa. Maisemat, minulle jo niin tutut ja tärkeät. Tunnen tuon notkelman, tässä valossa se näyttää ihan uudelta. Rakas taival kaukaa idästä meren rannalla tuulta pitelevään salarakkaaseen pääkaupunkiini. Semmoinen Helsinki on minulle, tapaan sitä iloisissa merkeissä ja meillä on ihan omat jutut. En halua tutustua sen arkisiin puoliin, haluan vain kauneimman.
Helsinki ottaa vastaan aurinkoisena. Hälyisenä. Röyhkeänä. Se ui liiveihin. Seison keskellä pyörrettä ja huimaa. Kävelen pian junior Finlandia -ehdokkaiden julkistustilaisuuteen. Kirjani on ehdokkaana. Se kirja jonka kirjoitin lapselleni hänen ollessaan kolmen kuukauden ikäinen. Rakkauskirja. Seison jokaisen tuon kirjan sisältämän lauseen ja kuvan takana, ylpeänä.
Pian alkaa pyöritys, pian ollaan myrskyn silmässä. Mutta nyt on vielä hetken tyven.
Teksti: Ninka Reittu-Kuurila