SISKOT KUIN RAAKALAISET

Tuomas Lius

Hyvä Kotiseutu-uutisten lukija

Seuraava tarina vie sinut mielikuvitukselliseen näkemykseen Liperistä. Tämä on paikka, jossa kunniattomat miehet ja kohtalokkaat naiset kohtaavat paahtavassa helteessä. Aika on menettänyt merkityksensä ja epätoivoisten ratkaisujen yllä roikkuu vääjäämättömyyden painostava tunnelma. Ohikulkeva maantie tulee ei-mistään ja johtaa sinne, minne aurinko lopulta laskee. Seuraava tarina on kunnianosoitukseni kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta ja film noiria kohtaan. Tarinassa esiintyvät musiikkikappaleet ovat olennainen osa tunnelmaa, jonka haluan välittää ja toivon, että sinulla on mahdollisuus etsiä kyseiset kappaleet esimerkiksi YouTube-videopalvelusta. Kesädekkarin myötä toivotan sinulle rentouttavaa ja virkistävää kesää. Toivottavasti tapaamme vielä uudestaan jännittävien tilanteiden äärellä.

 

– Siis kuunteletsä mua?

Polttavan kuuma ilma oli jämähtänyt paikoilleen ja väreili huoltoaseman pihan lohkeilleen asfaltin yllä. Ohi kiitävä rekka terävöitti ikkunaan liimautuneen katseeni maantiehen. Tienpientareella virui aamulla auton alle jääneen supikoiran ruumis, jota raadonsyöjätkin näyttivät kaihtavan. Minun oli helppo samaistua siihen.

Katseeni siirtyi takaisin rasvaisessa ikkunaruudussa häilyvään heijastukseen. Se oli elähtäneen, ikäistään vanhemman näköisen 42-vuotiaan miehen heijastus. Stressin kuluttama kelmeä iho, ylipitkä sänki, sivujakaukselle kammattu okran värinen tukka, hajataittoa korjaavat silmälasit ja entisen pesäpalloilijan keho. Mies jonka hajonnut olkapää oli saatellut istumatyön kasaan pusertamaan ryhtiin, olemattomaan rasvanpolttoon ja kiusallisen ponnettomaan ruoansulatukseen.

– Hei! Puhunks mä seinille?

Olin pakomatkallani hakenut lohtua liftaritytöstä. Tytöstä joka oli minulle aivan liian nuori. Tytöstä jonka kiharaiset punaiset hiukset olivat loistaneet ilta-auringon valossa ja houkutelleet minut pysähtymään tuon kirotun maantien varrella. Hänen tupakankäheä äänensä oli kuiskinut niitä makeanlikaisia asioita, joita en koskaan kuullut avioliitokseni kutsutussa farssissa. Nyt tuo ääni ei enää sulanut huokaavana kesäyön sinisimpään hetkeen, vaan jauhoi armottomasti ja taukoamatta kuin paperitukoksen kourissa kakisteleva tulostin.

– Hei luuseri!

Käänsin katseeni supikoiran kimpussa ahkeroivista variksista johonkin paljon inhottavampaan: Tinaan – yhdellä i:llä. – Niin rakkaani?

Tina oli isolla rahalla kasvatettu, universumin napana itsensä näkevä porvarikakara. Hän oli karannut eteläespoolaisesta kodistaan kitaristipoikaystävänsä kanssa, hylännyt tämän, päättänyt etsiä itselleen vanhemman miehen ja noussut kyytiini vain siksi, että satuin olemaan ensimmäinen kriteerin täyttävä reppana.

– Mulla on sulle uutisia: mä en anna häviäjille, Tina ilmoitti, nojautui loosin pehmustettua penkkiä vasten ja loi minuun viipyilevän, ylimielisen katseen.

Hymähdin ja hörppäsin kahviani, joka oli yhtä mustaa ja kylmää kuin kuolema.

– Mikset sä sanonu, että oot työtön? Eronnu työtön.

– Et muistaakseni kysynyt edes mihin olen menossa.

– Miks sä sait monoa? Oveahan sulle on näytetty, koska sä et todellakaan oo sitä tyyppii, joka uskaltas lähtee duunistaan.

– Firma meni alta. Pomo teki osakehuijauksia. Jäi kiinni törkeistä kirjanpitovirheistä.

– Mitä sä teit?

– Sen kirjanpidon.

– Kohjo.

– Se oli tahallista.

– Sähän sen firman tärväsit. Eiks kytät tullu hakemaan sua?

– En jäänyt odottelemaan.

– Miks sun vaimos jätti sut?

– Petti minua pomoni kanssa.

– Niinku mä sanoin: luuseri.

Käänsin katseeni takaisin ikkunaan. Tienviitta oli kertonut minun saapuneen Liperiin, mutta paikalla ja ajalla ei ollut merkitystä niin kauan kuin olin jossain muualla kuin ennen.

 

Kahdeksan vuotta sitten, tuoreena aviomiehenä, olin suorittanut kirjanpitäjän tutkinnon Markkinointi-instituutissa. Sitä mainostettiin erityisen sopivana alaa vaihtaville aikuisille. Yhdeksän kuukautta vanhempana ja kolme tonnia köyhempänä sain työpaikan sijoitusfirmasta vaimoni kotikaupungissa Forssassa.

Hitaasti ja peruuttamattomasti asianomaiset sijoitusfirma, vaimo ja Forssa päätyivät muodostamaan epäpyhän kolminaisuuden, joka pani elämäni päreiksi.

Ensimmäinen tutkintoni olisi tarjonnut minulle valmiudet työskennellä astrofyysikkona Euroopan avaruusjärjestössä. Olisin voinut olla komennuksella Italiassa tai seuraamassa kantorakettien laukaisua Karibianmeren rannalla, mutta hui hai, mitäpä sitä ei tekisi rakkauden eteen.

Nyt olin sekä poliisin että Tinan isän, yhden Suomen elinkeinoelämän merkittävimmän vaikuttajan, etsintäkuuluttama.

Olin jumissa ilmastoimattomalla huoltoasemalla kesän kuumimpana päivänä.

Autoni oli ylikuumentunut ja kahvini jäähtynyt.

Tällainenko Liperi tulisi olemaan?

Vanha huoltamo oli kuin nuhraantunut aikakapseli, jonka vuodet olivat unohtaneet rakennuksen valmistumisen vuosikymmenelle. Tiskin takana olevien kaappien oranssit ovet repsottivat laiskasti raollaan ja WC:stä lehahtava ummehtunut haju kanteli vakavista kosteusvaurioista.

Rasvakeittimestä pöllähtänyt kellanharmaa kärypilvi roikkui loistelamppujen alla korostaen ilmanvaihdon olemattomuutta, ja vaikka tiskin nurkalla hurisi tuuletin, sen hyöty oli verrattavissa boolimaljalliselle perunalastuja tehtyyn kevytkermaviilidippiin.

Kannettava radio soitti tiskin takana Eaglesin samannimistä esikoislevyä C-kasetilta. Kassaa hoitava huoltamon omistaja oli kuusikymppinen mies, jolla oli tynnyrin kokoinen maha, kypsän tomaatin väriset kasvot ja harmaa pystytukka. Kauluspaidan selkä ja kainalot olivat tummuneet hikilaikuista. Hän oli rullannut hihansa kyynärpäiden yläpuolelle ja löysännyt kravattinsa muodolliselle solmulle.

Iso mies lauloi liikuttavan vienosti jokaisen kappaleen mukana. Hänen haikeansuloisesta ilmeestään oli luettavissa, että kesä -72 oli ollut silloiselle teinipojalle sangen hyvä.

Katoavaa kansanperinnettä edustavan perheyrityshuoltoaseman henkilökunta koostui nostalgiassa kieriskelevän omistajan lisäksi hänen vaimostaan (joka oli ällistyttävän yhdennäköinen Carolan, 60-luvun suomalaisen iskelmätähden, kanssa) ja pariskunnan kolmekymppisestä, lievästi kehitysvammaisesta pojasta, joka hääri korjaamossa paksuviiksisen syyrialaismekaanikon apulaisena.

Aseman emäntä tiedusteli, halusinko lisää kahvia. Halusin. Hän täytti kuppini, joka ei ollut samaa sarjaa kahvilautasen kanssa.

En ymmärtänyt miksi Tina ei ollut jo lyöttäytynyt seuraavan hyväuskoisen tomppelin matkaan. Ehkä minun olisi pitänyt tarrata häntä tukasta, riuhtoa pihalle ja paiskata pois elämästäni. Sitä hän kerjäsi, mutta minä en ollut sellainen mies.

 

Auto ei ollut mikään tavallinen.

 

Se oli futuristisesti muotoiltu, raskaasti räätälöity v-nokkainen Dodge. Tummennetut ikkunat täyttivät yli puolet kromatusta korista. Sinipunaiseksi maalatussa kyljessä luki Teräsmies-kirjasintyypillä Super Van, ja ylöspäin aukeavat lokinsiipiovet sijaitsivat molemmin puolin korin keskiosaa.

Oikeanpuoleinen ovi kohosi hydraulisen pihahduksen säestämänä. 70-luvun discomusiikki (Andrea True Connectionin esittämä What’s Your Name, What’s Your Number) sykki hiostavaan helteeseen.

Ulos astui vaaleaverikkö. Hän seisahtui auton eteen ja venytteli kuin takana olisi jo satoja kilometrejä. Hän sulki silmänsä, hymyili auringolle ja näytti elämänmyönteiseltä, iloiselta ja terveeltä. Suorat, toffeen väriset hiukset ulottuivat lapaluiden alle. Huomasin että hänellä ei ollut kenkiä, enkä voinut olla hymyilemättä.

Toinen matkustaja lipui ovesta varjon sulavuudella. Hän oli siro nainen, jonka iho oli tumma kuin raakakaakao. Hänen mustat afrokiharansa laskeutuivat kauniisti olkapäille, ja hän oli somistanut kampauksensa ruusulla. Nainen oli pukeutunut valkoiseen, mustapilkulliseen fiftarimekkoon ja kiiltäviin korkokenkiin. Olalla roikkui laukku ja vasemmassa nilkassa kimalteli hopeinen rengas.

Silloin katseeni osui johonkin häiritsevään. Aluksi luulin sitä kaulaketjuksi, mutta pian tajusin, että naisen sorean kaulan poikki kulki rosoinen arpi, joka oli joskus näyttänyt varmasti paljon pahemmalta.

Huoltoaseman oven yläpuolella roikkuva kello helähti ja tunsin helleilman nuolaisevan tahmeaa niskaani. Tina nojasi penkkinsä keinonahkaiseen selkämykseen ja keskittyi tuijottamaan kaukaisuuteen ikävystyneenä.

Käännyin katsomaan ovelle ja samalla hetkellä käynnistyi Eaglesin Witchy Woman.

Sisään astelevien naisten liike tuntui muuttuvan hidastetuksi. Sameat ikkunat suodattivat paahtavan auringonvalon täydellisen pehmeäksi kajoksi ja sillä taianomaisella hetkellä tuo pitkäsäärinen vaaleaverikkö oli tismalleen Se Nainen, josta miehet olivat kautta aikojen nähneet levottomia päiväunia. Kliseistä? Ehdottomasti, mutta jos hetki olisi jättänyt minut kylmäksi, olisi oikea paikkani ollut ruumishuoneen avohyllyllä.

Hän lipui ohitseni hitain askelin. Napakoru tuikki She-Ra: Princess of Power -t-paidan helman alta, lantio keinui ja pakarat hytkähtelivät farkkushortseissa.

En tiennyt millaisia kuvia noitanainen maalasi huoltoaseman omistajan mielen kankaalle, mutta minulla ei ollut epäilystäkään siitä, mitä ajattelisin jos kuulisin laulun vielä joskus uudestaan.

Wooo hooo witchy woman, see how high she flies

Woo hoo witchy woman she got the moon in her eye.

 

Vähitellen todellisuus palasi. Musiikki sekoittui kahvion muihin ääniin ja huomasin rintakehäni kohoilevan nopeasti – aivan kuin olisin pidätellyt hengitystäni.

Tina istui edessäni katsellen yhä nyrpeänä ohitseni.

Musta nainen katosi huoltoaseman takaosaan. Vaaleaverikkö nojasi tiskiin ja tilasi pullon jääkylmää olutta.

Vilkaisin kahvion muita asiakkaita: rekkamies hikoilemassa lihapulla-annokseensa, iäkäs romanipariskunta ja pitkätukkainen, löysään hihattomaan paitaan pukeutunut mies, jonka auringossa kimaltelevaa, uuden uutukaista Ford Raptor -lava-autoa olin ihaillut jo aiemmin.

– Läppä on nyt tää, matkakumppanini oli lepuuttanut ääntään jo tarpeeksi, – anna nyklat, niin mä haen kamani, meen ton hevarin luo ja lähden sen messissä pois tästä kusenpolttamasta pulimajasta.

Loin katseen Tinan tulevaan uhriin. Tummakulmainen köriläs oli kasvattanut huomattavaa elopainoaan tunkemalla kolme tuplajuustohampurilaista pikimustan partapehkonsa pohjattomiin syvyyksiin. Kärähtäneen näköiset, pesemättömät hiukset roikkuivat hänen kasvoillaan ja vasen käsivarsi oli tatuoitu umpeen rystysistä olkapäähän. Etenkin hauista somistava kuva hakaristin päällä seisovasta kotkasta sai minut harkitsemaan Tinan ylipuhumista luopumaan ideastaan. En usko, että ainutkaan edes puoliksi kunnollinen isä olisi halunnut nähdä tytärtään kysymyksessä olevan herrasmiehen matkassa, mutta toisaalta: Tinan isä tuskin kiittelisi myöskään minua vähemmän ritarillisesta käytöksestäni.

Matkapuhelin näytti huvittavan pikkiriikkiseltä miehen paksuissa sormissa. Hän oli lopettanut aterioinnin ja lattialle lennähtänyt limsamuki viesti odottamattomasta keskeytyksestä.

En kuullut mitä mies kuiski puhelimeensa, mutta hänen vilkaistessaan tiskillä olevaa vaaleaverikköä jo viidennen kerran puolen minuutin aikana uskalsin arvata.

Nainen vei olutpullon huulilleen. Hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu koristeellinen teksti Together As One (Yhdessä yksi).

– Avaimet. Anna nyt ne pirun avaimet, Tina tivasi ärsyyntyneenä.

Tunnustelin taskujani ja tuijotin yhä hermostuneemmalta vaikuttavaa miestä. Tämä kohottautui pöydästään, kohensi mahansa alapuolelle valuneita farkkujaan ja käveli hitain, raskain askelin vaaleaverikön taakse, aivan kuin odottamaan vuoroaan.

– Talo ei piffaa juomia, neiti hyvä, aseman omistaja lausahti odottavaan sävyyn naiselle, joka nautti oluestaan kaikessa rauhassa.

Blondi jatkoi juomista irrottamatta pulloa huuliltaan ja kohotti etusormensa isännän kasvojen eteen kuin sanoakseen: odotatko pikkuhetken?

Parrakas mies pyyhkäisi suutaan ranteensa ympärille sidottuun mustaan bandana-huiviin. Hänen silmissään oli kylmä katse. Mies pysähtyi vajaan metrin päähän vaaleaveriköstä. Välimatka lyheni entisestään, kun hän ojensi kätensä kohti naisen päätä. Käden jatkeena oleva pistooli kuroi etäisyyden umpeen. Aseen piippu hipaisi kevyesti vaaleita hiuksia.

Aika pysähtyi.

– Sinua odotetaan jossain muualla, hani, jätti kuiskasi. Hänen asekätensä oli niin vakaa, että sen varassa olisi pystynyt vetämään leukoja.

Nainen laski pullon tiskille, ähkäisi tyytyväisenä ja maiskautti huuliaan.

Huoltamon omistaja tuijotti kahta asiakastaan ja haukkoi henkeään naama punaisena kuin kaksosten synnyttäjällä. Hän oli saanut kaksi ensimmäistä sydänkohtaustaan huomattavasti vähemmällä rasituksella.

Vaaleaverikkö hymyili raukeasti ja iski silmää tiskin taakse jähmettyneelle miesparalle. Hän liikautti päätään ja antoi hiustensa koskettaa aseen piippua uudestaan.

Hän mittasi etäisyyttä.

Punnitsi vaihtoehtoja.

Mies kiristi otettaan pistoolin kahvasta. Ase oli kiillotettua, ruostumatonta terästä ja se sädehti sokaisevasti.

Nainen työnsi sormensa shortsiensa etutaskuun.

– Ota iisisti, partasuu murahti ja viritti pistoolin iskurin peukalollaan. – Kai muistat kuinka rakastan sotkea nätin kampauksesi?

Vaaleaverikkö naurahti ja veti taskustaan kolikon.

– Käänny ympäri. Hitaasti, julma ääni komensi. – Missä se alivalottunut kissasi on?

Naisen hunajanväriset huulet kaartuivat kauniiseen hymyyn ja näyttivät sietämättömän suudeltavilta.

Kolikko kimmelsi valonsäikeessä.

Peukalonkärki napautti terävän iskun sen reunaan ja sinkautti lantin suoraan ylöspäin.

Miehen katse kiinnittyi siihen sekunnin murto-osan ajaksi. Sen varaan blondi oli laskenut. Hän käännähti kuin jousen laukaisemana ja kahmaisi miehen asekäden lujaan rutistukseen vasenta kylkeään vasten. Samassa pyörivässä liikkeessä kyynärpää läjähti parran kätkemään ja hermoryppäiden täyttämään leukalinjaan. Muutamaa senttiä vaille kaksimetrisen miehen polvet keinahtivat. Täysosuma. Naisen oikea käsi nappasi kiinni miehen hiuspehkosta ja jysäytti piruparan otsa edellä tiskiin. Olutpullo ja pöytätuuletin hypähtivät.

Samassa silmänräpäyksessä vaaleaverikkö avasi kämmenensä. Kolikko pudota läiskähti sen keskelle.

Nainen päästi miehen asekäden irti ja antoi tämän tajuttoman ruhon rojahtaa maksalaatikonvärisen muovimaton peittämälle betonilattialle.

Huoltoaseman isännän katse siirtyi naisen sähkönsinisistä silmistä tämän ojennetulla kämmenellä lepäävään metallirahaan. Käsi sulkeutui nyrkkiin miehen kasvojen edessä. Vaaleaverikkö mutristi suutaan ja pudisti päätään.

– Olut oli lämmintä. Tilasin jääkylmää. Ei tullut kauppoja.

Se ei ollut tappajan ääni. Se ei ollut sellaisen naisen ääni, joka tyrmäsi sekunnissa itseään yli kaksi kertaa painavamman miehen jäätävällä itseluottamuksella ja tietokonemaisella tekniikalla.

Ja silti, se oli.

Kuin tyhjästä blondiinin kaveri oli ilmestynyt ulko-ovelle.

Musta nainen piti käsissään katkaistua rinnakkaispiippuista haulikkoa, eikä ilmekään värähtänyt nukkemaisen kauniilla kasvoilla.

Nyt huomasin tatuoinnin myös hänen käsivarressaan. Se oli hyvin tutunnäköinen teksti, Against All Others (Kaikkia muita vastaan), enkä voinut olla vetämättä johtopäätöstä, että kyse oli suorasta jatkosta vaaleaverikön ihoon kirjatulle virkkeelle.

Huoltoaseman emäntä seisoi kädestään kirvonneen kahvipannun sirpaleiden keskellä ja tuijotti aseistautunutta naista asiakkaidensa tapaan täydellisen tyrmistyneenä. Vaaleaverikkö poimi selättämänsä miehen pistoolin ja otti muutaman askelen taaksepäin pitäen katseensa tiskin taakse kivettyneessä punanaamaisessa miehessä.

– Tunnin ajan olette viileitä kuin tyynyn toinen puoli. Tuntiin kukaan teistä ei nosta kytkintä tai edes tuumaile koskevansa luuriin, nainen sanoi ja loi meihin määrätietoisen katseen aseensa tähtäimien yli. – Muuten sormenne on tämän tussarin liipaisimella ja tämän ressukan veri käsissänne. Diggaatteko?

Ei vastausta.

Korvissani humisi. Kenestä hän puhui? Kenelle lankesi panttivangin epäkiitollinen rooli?

– Diggaatteko, jumalauta? blondi huusi ja nosti kiiltävän nelivitosen kaikkien nähtäväksi.

– Mie diggaan, Carolan näköinen nainen vastasi käheällä äänellä ja äänettömistä nyökkäyksistä päätellen puhui kaikkien läsnä olevien puolesta.

– Letkeetä, vaaleaverikkö naurahti ja silloin tunsin jonkun tarttuvan minua paidankauluksesta.

Kuin ihmeen kaupalla jalkani kantoivat matkan huoltoasemalta pakettiautolle. Kaikki tapahtui ällistyttävän nopeasti. Omituisen näköinen ovi pamahti kiinni ja 318-kuutioinen kone heräsi eloon kumeasti ärjähtäen.

Ehdin nähdä kuinka Tina rimpuili huoltamon ulko-ovella rekkakuskin tempoessa häntä takaisin sisään ja rääkyi peräämme.

– Hei! Se on mun äijä! Ottakaa mut mukaan! Kuulitteko? OTTAKAA MUT MUKAAN!

Kiitin luojaani siitä, ettei Tinan itsekästä käytöstä tulkittu uhkavaatimuksen vastaiseksi ja siitä, ettei tuon poispilatun Westendin prinsessan toivetta kuunneltu.

Erikoisleveät renkaat ulvahtivat ja paiskauduin selälleni auton kurvatessa maantielle. Käteni tärisivät ja suuni oli yhtäkkiä päällystetty hiekkapaperilla.

Kohottauduin istumaan ja otin tukea pyöreästä, punaisella karvapeitolla ja sydämenmuotoisilla tyynyillä päällystetystä sängystä.

Hetkinen… siis mistä?

Vasta silloin panin merkille pakettiauton sisustuksen: sängyn yläpuolella roikkui diskopallo ja nurkassa seisoi laavalamppu. Takaseinän panelointiin (punaiseen totta kai) oli upotettu lankapuhelin, stereokuulokkeet, matkatelevisio, VHS- ja C-kasettinauhurit sekä LP-soitin.

Lienee tarpeetonta sanoa, että en ollut uskoa silmiäni. Minusta tuntui kuin olisin siirtynyt 70-luvun lopun käsitykseen tulevaisuudesta – ja hyvästä mausta.

Nojasin seinään ja aloin kokoilla itseäni. Vilkaisin auton etuosaan ja kohtasin haulikkoa tyynesti käsissään kannattelevan naisen katseen.

– Mitä minulle tapahtuu? sain lopulta sanotuksi miltei kuiskaten.

Musta nainen katseli minua ilmeettömänä. Yritin tasata pulssini.

– Kuulitko? kysyin ja huomasin, että pelko väritti ääneni hyökkääväksi.

Ei vastausta. Nainen oli eleetön kuin eebenpuinen patsas.

– Hän on mykkä, vaaleaverikkö sanoi ratin takaa ja otti kojelaudasta esiin ponnahtavan tupakansytyttimen.

Haroin hiuksiani.

– Palaako?

Vaaleaverikkö ojensi savukkeen olkansa yli. Ojentauduin sitä kohti.

– Kiitos.

Imin savua keuhkoihini ahnaasti. Musta nainen piti minua tarkasti silmällä.

– Meillä on kuorma, joka täytyy saada Porista lähtevään laivaan. Pian.

– Jos mahdollisuuksiani pysyä hengissä lisää se, että en tiedä kaikkia yksityiskohtia…

– Ota rennosti Aleksi, vaaleaverikkö sanoi ja paljasti minulle kauniin hymynsä taustapeilin kautta.

Hän tiesi nimeni.

– Mitä te haluatte minusta?

– Sulla on astrofyysiikan maisterin paperit Helsingin yliopistosta ja tohtorin tutkinto Royal Hollowaysta, eiks je?

– Kyllä…?

Mitä ihmettä tämä merkitsee? Mistä he voivat tietää… Olivatko he tulleet minua varten?

Vaaleaverikkö kurotti kätensä minua kohti.

– Jessa. Toi on Jasmin.

– Ja se parrakas körmyniska siellä huoltamolla?

– Mulkvisti, joka teki hänestä mykän.

Nielaisin ja vilkaisin tummaa naista, joka vastasi nyökkäyksellä. Haulikko oli yhä suunnattuna minuun, mutta halusin ajatella, että ei enää aivan yhtä uhkaavasti.

– Jos olet kiltti poitsu, niin tästä voi tulla ihan hauska reissu. Saatat vähän tienatakin.

Tumppasin savukkeen seinään kiinnitettyyn tuhkakuppiin. – Mutta mihin ihmeeseen te tarvitsette materiaalitutkimukseen erikoistunutta tiedemiestä?

– Tsekkaa vapaasti, Jessa huikkasi.

Jasmin osoitti haulikkonsa piipulla sänkyä. Raotin peittoa. Näin rajan kannen ja rungon välissä. Katsoin vielä kerran taustapeiliin ja kohtasin Jessan katseen.

– Anna mennä.

Ujutin sormeni kannen alle ja kohotin yllättävän painavaa levyä.

Ensin en nähnyt mitään, mutta silmäni tottuivat pimeyteen ja sitten… sitten en uskonut mitä ne näkivät.

– Onko tuo… Sain vaivoin yskäistyksi.

En tiennyt mitä minun olisi pitänyt ajatella. Itse asiassa minulla oli täysi työ estää itseäni menettämästä järkeäni. – Onko tuo todella se, mikä luulen sen olevan?

Ensimmäisen kerran näin Jasminin hymyilevän.

– Onnistuiko impressaaraamaan? Jessa hihkaisi savuke hampaittensa välissä.

– Lievästi sanottuna, huokaisin. Laskin kannen paikoilleen, lysähdin istumaan ja painoin pääni polviini.

Mikäli tämä pääsee julkisuuteen, mikään ei ole enää ennallaan.

 

Matkalla länsirannikolle pysähdyimme kerran huoltoasemalla, joka näytti samanlaiselta kuin se, jolla entinen elämäni oli hiljattain loppunut.

Tiesin eläväni laina-ajalla.

Ja pidin siitä.