Talon puolustajille erävoitto
Liperin taajaman maamerkin, vanhan kunnantalon, puolustajat ovat saavuttaneet merkittävän erävoiton. Hallinto-oikeus hylkäsi kunnan päättäjien kaavailut talon purkamisesta asemakaavaa muuttamalla. Pohjana on jo aiempi valtuuston purkupäätös, joka ei kuitenkaan saanut lopullista lainvoimaa.
Hallinto-oikeus näki vanhaan kunnantaloon – Pohjois-Karjalan museolta aiemmin saadun lausunnon mukaisesti – liittyvän rakennushistoriallista ja ympäristöllistä merkitystä. Se katsoi rakennuksen purkamisen hävittävän ”ympäristöön liittyviä erityisiä arvoja”.
Kiistaton pulma – oltakoon säilyttämisestä mitä mieltä tahansa – on nykytilanne. Kehnossa kunnossa ulkoisestikin olevan rakennuksen pitäminen keskeisellä paikalla nykyisen kunnantalon edessä on vähintään kiusallista. Se rumentaa pahasti kyläkuvaa, ja synnyttää kielteistä palautetta.
Oman ajankohtaisen mausteensa soppaan antaa kirkonkylän (ja Viinijärven taajaman) kehittämishanke, joka on juuri puhkeamassa kukkaan. Vanhan kunnantalon kohtalo on taajamakuvaa arvioitaessa hyvin keskeinen. Ilman jonkinlaisia uusia ratkaisuja, se on viemässä pohjaa muiltakin kyläilmeen siistimistöiltä. Mitä muutaman kukan tai puun istuttaminen vaikuttaa, kun niillä ei kuitenkaan pystytä peittämään kehnoon kuntoon päässyttä ja päästettyä rakannusta.
Olisiko hallinto-oikeuden päätös ja kunnan päättäjien nyt ottama miettimistauko alkua loputtamalta tuntuvan ongelman ratkaisulle?
Kunnantalon säilyttämisen takana on pienehkö, mutta erittäin sitkeä ja taitava ryhmä liperiläisiä. Heidän keskeisenä pontimenaan on tunne ja halu säilyttää kiistattomasti pitäjän perinteisiin liittyvä rakennus paikallaan ja toimintakunnossa.
Valituksellaan kunnanvaltuuston päätöksen lainvastaiseksi osoittaneet tuskin tyytyisivät siihen, että kunnantalon ulkokuori ehostettaisiin vanhaan kuosiinsa. Silloinhan rakennuksesta tulisi suuri muistomerkki, jolle ei olisi mitään käyttöä.
Mikäli päättäjät tietäisivät, että korkein oikeus kumoaa nyt saadun hallinto-oikeuden päätöksen, he todennäköisesti valittaisivat, ja lopullinen ratkaisu siirtyisi jälleen pari vuotta eteenpäin. Aiheellinen epävarmuus on yksi peruste miettiä muitakin vaihtoehtoja.
Asian pitkittämisen seuraukset ovat jokaisen nähtävissä. Rakennus seisoo nyt paikallaan ja rapistuu ilman, että siitä olisi iloa kenellekään, päinvastoin.
Kun kunnassa tingitään jatkuvasti muutamien tuhansienkin eurojen menoeristä ja samanaikaisesti tarpeet miljoonatason investointeihin – esimerkiksi nykyisen kunnantalon ja terveysaseman osalta – väistämättä kasvavat, on vaikea kuvitella rakennuksen täysimittaista korjaamista veronmaksajien kunnarosta. Mikäli rakennus halutaan palauttaa entiselleen, rahoitus pitää löytää Liperin ulkopuolelta.
Julkisivun korjaaminen voisikin olla ensimmäinen vaihe. Se poistaisi esteettisen ongelman. Kun kunnantalon säilyttämisestä sitkeästi ja onnistuneesti taistelleet ovat saavuttaneet tähänastisen tavoitteensa, voisi voimavarat keskittää jatkossa rahoituksen etsimiseen. Niihin talkoisiin olisi vapaa pääsy kaikilla kiinnostuneilla.
Ongelmatilanteissa pitää kaikilla osapuolilla olla valmiuksia kompromisseihin eikä ratkaisuja voida loputtomiin hakea oikeusistuimien kautta. Ilman sovitteluhenkeä hukataan vain voimavaroja: ratkaisut pitkittyvät ja muiden asioiden hoito kärsii. Ei olisi pahaksi, jos tässä lähes iäisyysasiassa haettaisiin vielä etenemistietä paikallisesti neuvottelupöytään istumalla.
Vaikka vanhan kunnantalon puolesta taistelleet ovat saavuttaneet merkittävän erävoiton, ei hallinto-oikeuden päätös – lainvoiman saatuaankaan – sisällä määräyksiä rakennuksen kunnostamisesta. Se vain estää taajamakuvaa nykykunnossaan rumentavan talon purkamisen.
Sovittelulle olisi nyt runsaasti tilaa. Enemmän kuin kiistan jatkamiselle.
Tietoa kirjoittajasta
