Tuplahutulle ja kekrille kunnianpalautus

Ei hampurilaiselle ja halloweenille! Kyllä mahasyltylle ja kekrille!

Näin julistavat monessa yhteydessä tutuksi tulleet naiset Reetta Juvonen, Maija Laaninen, Kaija Matilainen, Sisko Piiroinen, Raili Räty, Seija Räty ja Riitta Tiihonen. Heidän mielestään nyt on korkea aika pistää liperiläinen ruokaperinne talteen.

Aiemmin keväällä aloitettu pitäjän perinneruokatietouden kirjaaminen on saanut hyvän alun. Lähes 50 haastattelua on jo tehty. Työtä jatketaan juhannukseen saakka.

Ruoka- ja kekriperinneprojektiksi nimetyssä talkoossa tehdään näkyvää jälkeä. Kahden vuoden aikana julkaistaan dokumenttielokuva, kirja tai jokin muu julkaisu ja järjestetään kekrijuhlat.

Perinteen nimessä tehdään ainakin yksi eläinuhri, possu on jo hankittu. Se lihotetaan kesän aikana Salokylällä ja pistetään lihoiksi syksyllä.

Kaikki ruuaksi kelpaavat osat (niitä on muuten paljon) käytetään ruuanlaittoon.

– Possusta laitetaan sellaisia ruokia, joita on ennen laitettu syksyn mittaan ja talven varalle, Kaija Matilainen kertoo.

Kesäpossun tarinan dokumentoi tuttuun tapaan oman kylän elokuvataiteilija Esko Pajarinen, joka on tehnyt jo kolme pitäjän identiteettiä luotaavaa elokuvaa (Pellava, Siemenestä suuvärkkiin, Liperin meijerin historia).

Dokumentin possu kasvatetaan Maija Laanisen tilalla Salokylällä.

Possun teurastus voi olla kova juttu herkälle Meidänpä äiti tekee teidän äitin -nuorisolle, arvelee toimittaja.

– Ei se auttanut meidänkään olla herkkiä silloin lapsena, kun tökkäsivät sisälmysastian syliin, Laaninen hymyilee.

Raili Räty muistelee puolestaan, kuinka veriastiaa oli hämmennettävä koko ajan, ettei veri hyydy.

Siis aivan luonnollinen asia.

Uusia ja yllättäviä reseptejä

Vaikka perinnettä keräävät naiset eivät ole eilisen teeren tyttöjä ruuanlaittorintamalla, on vastaan tullut myös uusia ja yllättäviä reseptejä.

– On hämmästyttävää, miten emännät ovat pyörittäneet taloutta niin yksinkertaisilla ruoka-aineilla. Samaa ruoka-ainetta on tarjottu monessa eri muodossa, on osattu imellyttää ja hapattaa, Reetta Juvonen ihmettelee.

Kekseliäisyys on riittänyt myös ruokien nimiin, on mahasylttyä ja tuplahuttua.

– Itselleni uusi ohje oli muun muassa hapanvelli, jota tehdään ruisleivän juuresta, Maija Laaninen kertoo.

Kekri on syömistä, juhlintaa ja vapaata

Jo seuraavassa Leipäpäivässä annetaan maistiaisia projektin annista.

Kahden vuoden päästä unohdetaan kaiken maailman halloweenit ja all hallows evet. Silloin on tarkoitus pitää kekrijuhla.

Tarkempi toteuttamistapa on vielä mietinnän alla.

– Lapsille syötetään amerikkalaista halloween-juhlaa kekrin tilalla. Kekri on ollut kaikista tärkein suomalainen juhla, jopa jouluakin suositumpi, Kaija Matilainen valistaa.

Kekri ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinpäivän väliseen aikaan, mutta alkoi yhdistyä 1800-luvulla marraskuun alussa vietettävään Pyhäinpäivään. Pisimpään kekriperinne säilyi meillä Itä-Suomessa ja monia siihen kuuluneita tapoja siirtyi jouluun ja uuteen vuoteen.

Muinoin kekrin aika oli sadonkorjuun päättymisen ja karjamarkkinoiden aikaa. Kekristä alkoi palvelijoiden vapaaviikko eli riiviikko ja uuden talon etsintä. Isännät ja torpparit olivat ainakin päivän hyvää pataa ja söivät yhdessä.

– Vanhemmilla ihmisillä on tämä kekriperinne mielessä ja nyt on viimeinen hetki tallentaa sitä. Moni on ollut itse piikana tuohon aikaan, Maija Laaninen kertoo.

– 50-luvulla olin itsekin tuuraamassa yhtä piikaa, joka vietti riiviikkoa.