Osta Volga, tee velka, velka…
Kaikkihan me muistamme kaukaisesta nuoruudesta autoiluun liittyviä sanontoja. Minä muistan ainakin yhden. Sehän meni näin: osta Volga, tee velka – velka kestää kauemmin kuin Volga. Tähän vitsailuun oli syynä Suomen runsas Volga- ja itäautokanta vielä 60-luvulla. Oli Volgaa, Mossea ja Popedaa. Myöhemmin listaan lisättiin vielä Lada.
Itse opettelin, kuten alla oleva kuva todistaa, ensimmäiseksi ajamaan Volgalla. Kuva on otettu aivan 60-luvun alussa ja minulla on pituutta jo Volgan etupuskurin tasalle asti. Poseeraan kuvassa ukkini Veikko Takkisen kanssa mummolan pihamaalla. Hyppäsin muistaakseni auton rattiin heti kuvanoton jälkeen. Kiinnittäkää huomiota Volgan hienoon keulamerkkiin ja runsaisiin kromiosiin.
Siihen aikaan autonraatoja hylättiin pihan perukoille ja metsiin. Muistan kuinka mummolassa pelattiin jalkapalloa eräällä kenttäalueella. Sen reunalla jökötti seistä vanha Mosse. Mossesta hajosi runsaan kivittämisen seurauksena vuosien varrella ikkunat ja kaikki irto-osat. Pelleissäkin taisi olla joku kuhmu.
Itäautoihin tutustuminen jatkui vielä parikymmentä vuotta myöhemmin, kun isälläni oli lyhyen aikaa Lada-malliston silloinen huipentuma. Malli oli nimeltään 1500S. Siinä oli hieman normaalia Ladaa enemmän varusteita ja tehoja. Tuo lisäteho taisi tarkoittaa sen ajan mittapuulla viittä tai kymmentä lisähevosta.
Ensimmäiseen oman auton ostoon liittyy selvä syy. Olin opiskellut kolmisen vuotta, eikä omalle ajopelille ollut erityistä tarvetta. Tarve iski kuitenkin vuonna 1985, kun piti päästä Paiholaan – tuohon kuuluisaan sairaalaan, joka on monen pohjoiskarjalaisen mielissä arkikielen ilmaisu hullujenhuoneelle eli mielisairaalalle. Nykyään puhutaan mielenterveystyöstä tai mielenterveysyksiköstä.
Sain kyseisenä vuonna Paiholasta kesätöitä niin sanottuna vipparina eli sijaishoitajana. Tuli äkillinen tarve jollekin auton räppänälle. Sitä virkaa sai toimittaa Fiat 127. Auto löytyi lehti-ilmoituksen perusteella Solan koululta Polvijärveltä. Silloin elettiin vielä markka-aikaa. Hintaa oli huimat 800 markkaa, joka olisi siis euroina reilut sata. Ehkäpä nykypäivänä puhuttaisiin noin viidensadan euron autosta.
Tuohon hintaan autossa oli tietysti vähän ruostetta, joka sai myöhemmin peitokseen vihreän maalin kauttaaltaan. Autosta tuli siis vihreä paholainen. Myöhemmin näitä italialaisia paholaisia oli minulla lähes kymmenkunta. Ketju päättyi metallinhohtosiniseen Fiat Unoon, jolla kaasuttelin ensimmäisen kerran Kotiseutu-uutisiin töihin 90-luvulla. Viimeinen 127 oli valkoinen kaunokainen, jossa oli runsaasti varusteita ja muodikkaat muovihelmat.
Pitää tunnustaa, että viimeiset neljä autoani ovat olleet saksalaisia tunnettuja merkkejä. En tiedä ovatko ne tasaisin tylsiä ja myös laadukkaita, mutta samalla tavalla niitäkin on pitänyt korjata – ja on niiden kanssa joskus jääty tien varteenkin.