Ihmisen ikävä toisen luo

Koronavuoden opetus: ei minusta olisi erakoksi. Juttukaverin puute on todellinen. Vaikka on näitä virityksiä jos jonkinlaisia, on facebookia, tekstiviestejä ja puhelinkin soi joka päivä useampaan kertaan, silti kaipaa lajitoveria nenän eteen istumaan.

Olen iän myötä valmistunut ”istumatyöläiseksi”. Sehän oli nuoruudessani hienoa, kun sanottiin jonkun päässeen konttoriin töihin, kun minä juoksin lapsuuskodin lehmien perässä. Uinkin joskus. Nyt sitten riittää istumista, mutta ei se nyt niin ihanaa ollutkaan.

Kun pää vielä toimii jotenkin, niin istuessa siellä suorastaan säkenöi. Tekisi mieli hiihtämään keväisille hangille, vaikka ei oikein pysy pystyssä. Aamulla päätän, että nyt kyllä kävelen pienen lenkin rollaattorin tai kepin kanssa. Sitten jo sataakin lunta tai on liian liukasta. Lenkki jää toiseen päivään ja viikkoon.

Istumatyön huonoja puolia on seurata uutisia koronatilastoista. Kun ihmiset eivät usko, eivätkä pidä maskia tai turvavälejä. Kauhistella tartuntalukuja tuolin syvyyksistä. Voi hakea uuden tyynyn takapuolen alle, että on mukavampi jatkaa taivasteluaan.

Kun edustan tätä korkean iän porukkaa, tuntuu että tämä ei lopu koskaan, ennemmin lopun itse. Että pitikin tulla epidemian näille kypsille kymmenille. Sota näkymätöntä vihollista vastaan. Toisin kuin syntymävuotenani oli talvisota. Vihollinen, niin kuin puolustajatkin, olivat ihmisiä. Nyt ne ovat rokotteita, maskeja ja käsidesiä.

Mutta kun tavataan, niin kerrotaan, miten mukava oli nähdä. Vieläpä vaihtaa ajatuksiakin yksin istumisen sijaan.

Liisa Tolvanen

Jaa:

Facebook