Maltilla ja viikatteella

KOLUMNI Katsoin aamuna muutamana harakkapesueen puuhailua pihalla. Mitä ne oikein tekivät? No, herkuttelivat pahamaineisilla lehtokotiloilla. Sosiaalisen median puutarharyhmissä harakoita usein manaillaan – ne kun syövät mansikat ja pitävät pahaa räkätystä – muttei sentään yhtä paljon kuin kotiloita.

Kun muutimme neljä vuotta sitten näille 2000 neliön tiluksille Liperin kirkonkylällä, asumattoman talon piha oli ollut monta vuotta minimihoidolla. Paitsi kukoistava kotiloyhdyskunta, tontilta löytyi valtavasti vuohenputkea, lehtipuiden pitkäksi venähtäneitä taimia ja pitkää heinikkoa. Koska kysyn mielelläni neuvoa itseäni viisaammilta, kutsuin pihakäynnille paikallisen vanhoihin pihoihin erikoistuneen puutarhurin. Hänen neuvoistaan jäi mieleen erityisesti kaksi. Ensimmäinen oli se, että vanhassa, villiintyneessä puutarhassa muutokset on hyvä tehdä vähitellen ja seurauksia tarkkaillen. Ja tietenkin ensimmäisenä kesänä on viisasta vain katsoa, mitä mistäkin nousee. Toinen hyvä neuvo oli se, että vuohenputkea kannattaa jättää jonnekin tontin reunamille. Se houkuttelee lehtokotiloita pois istutuksista. Niistä kun ei kokonaan pääse eroon millään.

Vanhaa pihaa ei siis kannata lähteä perkaamaan takki auki, vaan rauhassa katsellen ja kuunnellen, mitä se kertoo. Suurin tekemämme muutos on ollut muutaman valtavan, puolilahon koivun kaataminen keskipihalta. Noiden ravinne- ja vesirohmujen poistuminen tietysti riehaannutti muun kasvikansan. Esimerkiksi kuiva ketolaikku vimmaantui työntämään ensin valtavasti päivänkakkaraa ja sitten akileijaa, pikkusormustinkukkaa ja niittynätkelmää.

Suuri osa pihastamme on edelleen niittyä ja sitä hoidetaan viikatteella. Ruohonleikkurillakin on käyttöä, mutta rajatusti. Voikukista ei verenpaine nouse, kauniitahan nekin ovat ja pölyttäjien suosiossa. Uudet istutukset ovat koostuneet kestävistä maatiaisperennoista, joita myös siirsin parempaan kasvupaikkaan sieltä täältä heinikon seasta. Kun ne viihtyvät ja leviävät, jää niin sanotuille rikkaruohoille yhä vähemmän kasvutilaa. Myös sitkeitä pensasruusuja on löytynyt yllättävistä paikoista. Karsastettavista vieraslajeista tontilla oli onneksi vain pieni esiintymä kurtturuusua.

Tonttimme voi yhä näyttää rääseiköltä niiden silmissä, jotka pitävät siisteistä ja sentilleen hoidetuista pihoista (mutta olisivatpa he nähneet sen neljä vuotta sitten). Ja kun luontoa pitää puutarhurin yhteistyökumppanina eikä vihollisena, se tuottaa myös mukavia yllätyksiä, kuten harakoiden kotilontorjuntajoukot.