Tunnenko liikaa tarinoita?

KOLUMNI Jokaisella esineellä on historiansa. Kertoopa se sitten matkan puuvillapellolta kaupan rekkiin tai kertomuksen esivanhempien käsien ja vitriinien kautta tähän päivään. Kuinka vaikeaa on luopua esineistä, joiden saagan tietää. Kuunneltuani satoja ja taas satoja iloisia, surullisia ja ihmeellisiä juonenkäänteitä, noita tarinoita taitaa olla liikaa. Kadehdin teitä, joille konmarittaminen eli ”hyödyttömien” esineiden hävittäminen on helppoa.

Mutta eipä auttanut taas kerran kuin tarttua myrnakuppiin ja alkaa käydä läpi niin sanotusti perittyjä kalleuksia. Törmäsin jälleen niihin kolikoihin, jotka Lahden kaupungintalolla palkanlaskijana työskennellyt mummini oli tallettanut pieneen peltirasiaan. Lapussa luki ”Virhekassa, saatu 14/12-61. Mummini ei voinut kuvitellakaan käyttävänsä noita kahta ylijäänyttä markkaa, jotka hän oli laskenut väärin.

Ennen kulutusaikaa kootut jäämistöt pursuavat käsitöitä. Kudotut liinat ovat kestäneet sukupolvelta. Ne kertovat ajasta, jolloin melkein jokainen esine hankittiin tarpeeseen. Jopa se äidin koulussa virkkaama herttainen ihmisen muotoinen patalappu.

Itsekin monenmoisia käsitöitä tehneenä olen joutunut kysymään itseltäni, ovatko koristeiksi tarkoitetut askartelut ihan joutavia joululahjoja. Kuinka ekologista tai järkevää on valmistaa koruja tai taidelasitöitä, jotka eivät ole hyötyesineitä? Eri vuosikymmeninä valmistettuja tavaroita hipelöidessäni olen tullut tulokseen, että käsityö on paljon muutakin kuin itse tuotteen tarkoitus.

Käsityön valmistaminen on aivojen virikettä, näppäryyttä ja luovuutta lisäävää, uuden oppimista, joskus jopa liikuntaa. Näprääminen on lepoa ja rauhoittumista, toiselle tärkeää sosiaalista kanssakäymistä käsityökerhon tai kansalaisopiston ryhmässä. Käsityöläisyys voi olla ammatti ja tapa tehdä taidetta. Posliinimaalauskurssilla otetussa mustavalkokuvassa mummini hymyilee ja rupattelee toisten rouvien kanssa.

Kun teet toiselle lahjaksi jotain, tartutat siihen samalla kauniita ajatuksia. Patalapun uusi omistaja muistaa sinua, kun hän nostaa sitä apuna käyttäen pullapellin uunista. Ja kun se vaarin mummille taiteilema ja kirjailema tuohivasu tulee lipaston laatikosta vastaan, voin keksiä itse kauniin sadun siitä hetkestä, kun rakkaudella väritetty koivutyö ensi kerran vaihtoi omistajaa.

Kun laatikosta putkahtaa tuntematon kaitaliina tai vaarin valmistama, yksinäinen ja rikkinäinen koristenahkahansikas, on aika keventää aarrearkkua. Onneksi osa tarinoista unohtuu.