Kurnivista suolista ja sottaisista sormista
Useammin kuin kerran olen maistellut, haistellut ja makustellut erilaisia ruisleipiä. Olen luonut arvioivia katseita leipomusten ulkoiseen olemukseen ja analysoinut leivän rakennetta. Olen pohtinut paremmuusjärjestystä yhtenä ruisleipäkisan tuomarina.
Syksynä muutamana arvioitavana oli pitkälti päälle kaksikymmentä ruisleipää. Vaikka urakkaa lähestyi kuinka varoen, pienen pieniä makunäytteitä nakertaen, ei leipä-ähkyltä käynyt välttyminen. Hapan ruisleivän maku tuntui suussa vielä nukkumaan käydessä ja rukiin tuoksu puski uniin.
Pari satokautta myöhemmin leipäraadin eteen marssitettiin varsin vaatimaton määrä jauhopeukaloiden hengentuotteita. Leipäkvintetti sai suolet kurnimaan ja tyytymättömyyden poreilemaan närästyksen lailla – lisää leipää, kuului vaatimus. Mihinpä sitä ihminen olisi tyytyväinen.
Huomenna leipäraati kokoontuu jälleen. Lauantaina leipäpäivävieraat saavat puolestaan ihastella ja arvottaa pikkuväen taidonnäytteitä: ensimmäistä kertaa järjestettävässä lasten leipäkisassa pääpaino on persoonallisuudessa. Mittelö on muotojen.
Yhden ennusmerkin tulevasta tulin todistaneeksi jo alkuviikosta. Mannerheimin Lastensuojeluliiton päiväkodissa pienet ihmiset paistoivat varsin hauskan muotoisen rukiisen leivonnaisen. Oranssin säväyksen kokonaisuuteen toi taikinaan pujautettu porkkanaraaste, mutta parasta koko touhussa oli lasten kasvoilta paistanut leipomisen ilo. Mitä siitä, jos ruisjauhoista osa varisi lattialle ja sormet sottaantuivat!