Seuratyön siunaus ja kirous

Jos sinulla on Puodista ostettu lukuoikeus, voit jatkaa lukemista.

Vanhempana sitä joutuu tekemään valintoja mihin seuraan oman lapsensa pistäisi. Valinnan vaakakupissa on lapsen into lajia kohtaan, onko siellä kavereita mukana ja mukavat koutsit vetämässä. Toisessa kupissa voi painaa vanhemman tarpeet, kuten kyyditykset, valmennuksen laatu ja hyvät olosuhteet. Täydellistä yhtälöä on harvoin tarjolla. Itse suosin monipuolisia harrastusmahdollisuuksia omalla kylällä. Siinä vaan joutuu usein laittamaan oman lusikkansa soppaan.

Kaksi vuotta sitten laitoin Jyrinkylälle yleisurheilukoulu pystyyn. Oma lehmä oli ojassa – omien lasten piti päästä viereiseen liikuntahalliin urheilemaan. Eka syksynä oli ryhmässä viisi lasta. Pikkuhiljaa homma karkasi lapasesta. Nyt ovat kaikki ryhmät täynnä mitä pystytään vuorojen ja ohjaajien puitteissa tarjoamaan. Päällisin puolin siis näyttää yleisurheilun tilanne hyvältä Jyrissä ja koko Liperissä. Matkalla on kuitenkin ollut monenlaisia karikoita ja kohokohtia.

Seuratyössä törmää hyvin nopeasti lajien ja seurojen väliseen kateuteen. Se on luonnollista, koska seurat kilpailevat samoista asiakkaista ja tiloista. Junioriurheilun osalta seurakateudet pitäisi unohtaa ja keskittyä rakentamaan yhteistä toimintaa. Tästä hyvänä esimerkkinä olkoon kesän urheilukoulut ja kouluissa pyörivät Lasten Liike -kerhot, joissa useat seurat puhaltavat yhteen hiileen. Kun kaikki seurat saadaan puhaltamaan samaan hiillokseen, niin kohta Liperissä roihuaa!

Toinen seuratyössä väistämätön paha on, että helposti kertyy tekemistä liikaa yhden ihmisen harteille. Itselläkin on useana yönä unet jääneet vähiin, kun on ollut seuran luottamustehtäviä hoidettavana. Vaikka projektipäällikön kokemusta löytyy, niin seuratyössä iskee välillä sellainen intohimo päälle että delegoinnin taito hämärtyy. Ei malta luopua omista vastuista vaikka apukäsiä olisikin tarjolla. Ymmärrän varsin hyvin, että pitkän linjan seuratyöntekijöillä tämä vasta iso haaste onkin. Toisaalta avoimesti asioista keskustellen ja pikkuhiljaa asioita delegoiden voi kokenutkin kehäkettu kokea suurta täyttymystä kun näkee itselle rakkaan seuratoiminnan uudistuvan.

Seuratyön ansiosta olen itse päässyt tutustumaan saman henkisiin ihmisiin. Se on auttanut kummasti Pohjanmaan poikaa kotiutumaan Karjalaan. Seurayhteistyön kautta olen oppinut tuntemaan eri lajeja ja hienoja persoonia. Koulu-seurayhteistyön käynnistäminen on kirkastanut visiota, miten lasten ja nuorten liikuntaa tulisi Liperissä kehittää. Myönnettäköön, että välillä on tullut kynsillekin. Vain kokeilemalla näkee mikä toimii ja missä kannattaa petrata.

Olen myös positiivisesti yllättynyt oman seuran vanhemmista. Monilla vanhemmilla on aikaa jäädä seuraamaan reenejä ja jutustelemaan ohjaajien kanssa. Palautteen antaminen on sitä tärkeintä seuratyötä. Tai siis toiseksi tärkeintä. Ai mikä muka tärkeämpää? No se kolmen K:n periaate – Kuskaa, kannusta ja kustanna!

Janne Kivelä

Jaa:Share on Facebook

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *